Kiire on taas jarruttanut surun käsittelyä ja ahdistanut minut nurkkaan ahdistukseni kanssa. Tänään annan aikaa itselleni ja kaivan kaapista esiin muistojen painavan laatikon. Se pitää sisällään myös paksun nipun Aleksin papereita luuydinsiirron ajoilta. Etsin käsiini nivaskan, jossa on hoitajien raportit aamu, ilta ja yövuoroilta. Käsiini eksyvät myös kuvat itkuisesta pojasta ihottumineen. Aivoni takovat sanoja: "kuullessaan molempien vanhempien olevan sairaana, purskahti itkuun, "ikävöi äitiä", "herännyt aamulla paniikkiin tuleeko äiti tänään".
Sydämeni pakahtuu ikävään ja tuskaan. Kuinka olenkaan pystynyt menemään eteenpäin niin pitkän ajan tuntematta mitään, ajattelematta, sen enempää analysoimatta?
Aleksin kuolemasta tuli kaksi vuotta täyteen. Kävimme Aleksin haudalla ja veimme kukkaseppeleen. Onhan se aika parantanut pikkuhiljaa, mutta sydämessäni oleva haava ei parannu koskaan. Minun on ikuisesti ikävä rakkaintani, ilopilleriäni <3
