Kiitokset Liinulle kommentista..ilman sitä olisi tuskin tullut päivitettyä kuulumisiani <3

Näin Joulun lähestyessä ahdistukseni kasvaa..pidemmälle mietittyäni, samapa se mikä vuoden aika on niin, jokaiseen liittyy tietynlaiset muistot poikani kanssa. Aleksin kuoleman jälkeen, emme ole pystyneet viettämään Joulua missään muualla kuin kotona..olemme eristäytyneet kotiimme surumme kanssa. Ajattelin että tänä Jouluna asiaan tulee muutos, mutta olen alkanut perääntymään..haluan vain olla kotona, vaikka olisi varmasti tervettä edes yrittää viettää Joulu jossakin muualla, läheisten ihmisten kanssa.

Olen ollut sairaslomalla toukokuun lopusta lähtien. Suunnitelmissa on nyt kuntoutus ja uudelleen kouluttautuminen. Kamppailen edelleen päivittäin ahdistukseni kanssa, mutta eteenpäin mennään varmemmin askelin mitä vuosi sitten. 

Elämääni on tullut myös pieniä valopilkahduksia <3

Olen aloittanut Partylite konsulttina, jota teen tällä hetkellä ns. harrastuspohjalta omien voimavarojeni mukaan. Olemme muuttanee Ouluun, joten olen myös herätellyt tanssiharrastustani uudelleen ja päässyt jopa kilpailuryhmään :) Se on asia jota, en sanoin pysty kuvailemaan kuinka iloinen olen. Aikoinani opetin tanssia 8 vuotta, mutta jouduin lopettamaan polveni takia. Nyt olen taas saamassa elämääni takaisin..tanssi on  asia, joka on aina ollut minulle sanoin kuvaamattoman tärkeä!

Aleksin suhteen olen edelleen tilanteessa, jossa välttelen ikävää ja muistoja. 

Elän edelleen päiväkerrallaan, pikkuhiljaa. 

Rakkaudentäyteistä Joulua jokaiselle lukijalleni <3

Terapiointia

"Katso Aleksin videoita ja kutsu ahdistusta"

Tällaisen välitehtävän sain maanantain terapia istunnoltani. Tänään olen sitten muutaman siiderin voimin kaivanut Aleksin sairauden aikaiset videot hyllystäni ja pakottanut itseni katsomaan edes osan niistä. Tuohan on olluy minulle aivan ylitsepääsemätön tilanne viimeisen vuoden sisällä..jolloin Aleksin videoiden katsomisen ajatteleminenkin on tuottanut tuskan sisimpääni. 

Itkuhan siinä tuli samantien kun näin tuon pellavapäisen pojan kuvaruudulla. Miksi hän on niin kaukana..ulotumattomissani? Koitan muistella miltä tuntui pitää tuota rakasta lastani sylissäni..miltä hän tuoksui..miltä kaikki tuntui tuolloin. 

Kivun sydämessäni aiheuttaa ikävän lisäksi suunnaton epäoikeudenmukaisuus lastani kohtaaan. Miksi juuri minun lapseni piti käydä tuo kaikki läpi? Katselen syövän runtelemaa vartaloa, tummia silmänalusia, kalpeutta. Kuuntelen ja tunnen tuon pienen ihmeeni kipua, tuskaa ja paha aoloa, vaikkei hän niitä vanhemmilleen halunnutkaan näyttää. Minä kuitenkin tunnen ja näen..joka solullani..tuon pienen ihmisen elämän valuvan käsien ulottumattomiin, vaikken sitä silloin halunnut uskoa todeksi. 

Minun ihmeen, pieni aarteeni..olet osa minua edelleen <3

Maaliskuun mutinoita

Sitä olisi vaikka mitä asioita joista kirjoittaa...vaan kun ei heti kirjoita, niin ne unohtuvat. Niin kävi taas..paljon oli ajatuksia joita jakaa, mutta jaan niistä nyt ne mitä muistan.

Tämä tunteeton kauteni on jatkunut edelleen. Aleksia en ole pystähtynyt kunnolla miettimään useampaan kuukauteen. Eli siis itkua on pidätelty, eikä valokuvia tai videoita ole katsottu. On hetkiä, jolloin ikävä iskee päälle ja itku yllättää, mutta sen ohitan samantien. 

Olen myös miettinyt miksi pyörin näissä lasten syöpäasioissa edelleen mukana..? Hyväntekeväisyys ym. on tietenkin asia erikseen, mutta entä se, että edelleen luen, ammennan, itken, myötäelän jokaisessa syöpäryhmässä, blogissa jne. Haluan seurata ihmisiä, tuttuja perheitä joita lasten syöpä koskettaa ja kuulla miten he voivat. Tulisiko minun kuitenkin olla itselleni armollisempi? Tulenko "roikkumaan" tämän asian tiimoilla nyt lopun elämääni? Pääsenkö koskaan eteenpäin vai ovatko nämä niitä asioita, jotka hankaloittavat eteenpäin pääsyäni? Ajatellakko järjellä vai tunteella? Eräs toinen lapsensa menettänyt ystäväni kerran aiheesta kirjoitti, ja se kirjoitus pysäytti itsenikin miettimään.

Kyllähän elämä on edelleenkin tunteetonta..kuin jymähtänyt paikalleen Aleksin kuoleman jälkeen. Sitä on hankala sanoin kuvata. Edelleenkään en tunne eläväni. Arki rullaa jo "normaaliin" tapaan, mutta...mutta...niin...mikään ei vain tunnu miltään. Aleksin kuolemasta on kulunut nyt 2v 8kk:tta. Sitä ei ikinä uskoisi. Olen myös miettinyt, että kuinka masentuneeksi tms. te lukijat minut koette. Pääasiassa kirjoitan tähän blogiin silloin kun ikävä on pahimmillaan...silloin kun minun on saatava purkaa pahaa oloani johonkin. Eli tämä kirjoitusteni harveneminen on oikeasti hyvä juttu! Ihan hyvin täällä menee, vaikka elämä onkin tunteetonta taaperrusta päivä kerrallaan eteenpäin. 

Seuraavan kirjan suosittelen lukemaan! Kirjan voi tilata mm. http://www.kympinlapset.fi/kannatustuotteet

Kaikkina niinä hetkinä (toim. Nina Kiiskinen)

Vertaistuen jakaminen oli yksi syy miksi Sylva ry, Tuki ry ja Kympin lapset ry järjestivät keväällä 2012 kirjoituskilpailun 30-vuotisjuhlavuotensa kunniaksi. Samasta syystä kilpailun tuomarina toiminut kirjailija Nina Kiiskinen toimitti kilpailuun osallistuneista tarinoista Sylva ry:n julkaiseman kirjan, jonka tuotto menee lyhentämättömänä edellä mainittujen järjestöjen vertaistukitoimintaan.

Hinta 20 €

  

Haastattelu

Meitä pyydettiin haastatteluun syöpäsairaita lapsia koskevaan juttuun. Olemme aikaisemmin tehneet kaksi muutakin haastattelua, joten suostuimme tähänkin. Tuntuu tärkeältä puhua Aleksista ja siitä tosiasiasta etteivät kaikki parannu <3

Kalevan lehtijuttu

Ohessa linkki e-lehteen, joka toimii vielä ainakin tämän viikon ajan.

Uuden vuoden tuulia

Vuosi on vaihtunut uuteen ja aika kuluu eteenpäin. Se kulkee eteenpäin koko ajan, vaikka iso osa minua onkin poissa. Ahdistava tunne rinnassani, on taas pakottanut minut istumaan, hengähtämään ja tuntemaan. Yritän silti pyristellä vastaan, vaikka nyt jo olenkin tullut askeleen eteenpäin. Aleksiin liittyviä tunteita olen työntänyt pois päivä päivältä..."kyllä, sitten kun minulla on aikaa", toistan aina itselleni. Aleksin suhteen minulla on asiat tällä hetkellä suhteellisen sekaisin. Ikävä on noussut pintaan, mutten osaa setviä sitä auki tällä hetkellä mitenkään päin.

Joulu meni huomattavasti paremmissa merkeissä kuin edelliset joulut. Uusi vuosi vaihtui rauhallisissa merkeissä, ja tina ennusti minulle tulevaa vuotta veneen tms. muodossa. Olemme nyt yrittäneet Timon kanssa ryhdistäytyä ja yrittäneet alkaa etsimään taas sitä elämää isolla E:llä. Tupakan olemme onnistuneet jättämään pois..takana on nyt 3 kk:tta savutonta elämää. Tuo tupakan polton lopettaminen oli lupaus, jonka teimme Aleksille, joten se on meille erittäin tärkeä! Myös ruokavalio ja urheilumuutoksia on suunnitteilla, nyt kun tuntuu että siihen vihdoinkin olisi voimavaroja.

Työt minulla loppuvat nyt tammikuun lopussa, joten uusia työpaikkoja olen myös etsiskellyt. Myös opiskelu on käynyt mielessä, mutten oikein osaa valita mitä sitä lähtisi opiskelemaan. Niin..ja huih, maaliskuussahan sitä on jo 30- vuotisjuhlat edessä :)

Tässä vielä erittäin kaunis kappale, jonka entinen luokkakaverini lähetti minulle: