"Katso Aleksin videoita ja kutsu ahdistusta"
Tällaisen välitehtävän sain maanantain terapia istunnoltani. Tänään olen sitten muutaman siiderin voimin kaivanut Aleksin sairauden aikaiset videot hyllystäni ja pakottanut itseni katsomaan edes osan niistä. Tuohan on olluy minulle aivan ylitsepääsemätön tilanne viimeisen vuoden sisällä..jolloin Aleksin videoiden katsomisen ajatteleminenkin on tuottanut tuskan sisimpääni.
Itkuhan siinä tuli samantien kun näin tuon pellavapäisen pojan kuvaruudulla. Miksi hän on niin kaukana..ulotumattomissani? Koitan muistella miltä tuntui pitää tuota rakasta lastani sylissäni..miltä hän tuoksui..miltä kaikki tuntui tuolloin.
Kivun sydämessäni aiheuttaa ikävän lisäksi suunnaton epäoikeudenmukaisuus lastani kohtaaan. Miksi juuri minun lapseni piti käydä tuo kaikki läpi? Katselen syövän runtelemaa vartaloa, tummia silmänalusia, kalpeutta. Kuuntelen ja tunnen tuon pienen ihmeeni kipua, tuskaa ja paha aoloa, vaikkei hän niitä vanhemmilleen halunnutkaan näyttää. Minä kuitenkin tunnen ja näen..joka solullani..tuon pienen ihmisen elämän valuvan käsien ulottumattomiin, vaikken sitä silloin halunnut uskoa todeksi.
Minun ihmeen, pieni aarteeni..olet osa minua edelleen <3
