Nämä ahdistavat syksyiset päivät

Olen taas totaalisen väsynyt tähän surun määrään...tähän tunteeseen joka saa minut raunioitumaan. Tämä syksyn tulo repii taas kaikki haavat auki ja ravistelee minut todellisuuteen. Päiväni täyttyvät hiljaisuudella, muistoilla ja tuskaisella ikävällä. En jaksa tehdä mitään eikä mikään kiinnosta. En tunne mitään muita tunteita kun tuskaisaa ikävää. Vihaan syksyä! Vihaan näitä tunteita. Päivät kiitävät ohi silmänräpäyksessä...tuntuu kuin katselisin itseäni jostain kauempaa. En jaksa vastata puhelimeen, en halua nähdä ystäviäni...en kertakaikkiaan jaksa.

Pitkästä aikaa olen muistanut ja tuntenut asioita eritavalla, tavalla jota olen kaivannut pitkän aikaa. Lähinnä aioita jotka liittyvät Aleksiin. Mieleeni on pitkän tauon jälkeen palautunut muistikuva, miltä Aleksi tuntui...miltä Aleksin ääni kuulosti. Olen pikkuhiljaa pystynyt "tuntemaan" Aleksia enemmän. Ihanaa, mutta myös entistä raastavampaa.

Ikäväni on sanoinkuvaamaton...rakas pieni, äidillä on niin ikävä!

Syksy saapuu

Nyt on häät vietetty, häämatkalla käyty ja arki syksyisine lehtineen ja tuskaisan ikävän kanssa vallannut taas päiväni. Häämme olivat mielestäni kauniit ja meidän näköisemme. Muistan, kuinka Aleksi sanoi itkun sekaisella äänellään silloin 2009 ennen sairastumistaan, että hänkin haluaa tulla naimisiin <3 Aleksi varmasti oli kanssamme tuona tärkeänä päivänämme.

Häämatkalla olimme Calahondassa, Espanjassa. Alunperin olimme menossa sinne rakkaiden ystäviemme luokse, jotka olimme tavanneet Oulun syöpäsairaiden lasten osastolla. Myös he olivat menettäneet ainoan poikansa syövälle. Elämä kuitenkin päätti toisin, ja toinen rakkaista ystävistämme kuoli yllättäen kesäkuun lopussa. Uskon kuitenkin että hän oli läsnä kanssamme häämatkallamme <3

Suomeen saavuttuamme syksy oli jo nostanut päätään. Kotiin palattuamme päivät ovat olleet kauniin aurinkoisia, mutta jotenkin niin haiketa. Ikävä nostaa nyt rytinällä päätään oltuaan useamman kuukauden täysin nurkkaan ahdettuna. Näin arvelinkin...tätä pelkäsinkin. Nyt minulla on aikaa...liikaakin. Ei ole kiirettä häiden kanssa ja myös työt ovat loppuneet. Toisaalta kaipaankin nyt omaa aikaa surun käsittelyyn. Minun on vain päästettävä sitä valloilleen pikkuhiljaa...muuten muserrun sen voimasta. Tällä hetkellä tuntuu, etten pysty olemaan kotona hetkeäkään...minuuttiakaan...ikävä on niin suunnaton!