Nyt on häät vietetty, häämatkalla käyty ja arki syksyisine lehtineen ja tuskaisan ikävän kanssa vallannut taas päiväni. Häämme olivat mielestäni kauniit ja meidän näköisemme. Muistan, kuinka Aleksi sanoi itkun sekaisella äänellään silloin 2009 ennen sairastumistaan, että hänkin haluaa tulla naimisiin <3 Aleksi varmasti oli kanssamme tuona tärkeänä päivänämme.
Häämatkalla olimme Calahondassa, Espanjassa. Alunperin olimme menossa sinne rakkaiden ystäviemme luokse, jotka olimme tavanneet Oulun syöpäsairaiden lasten osastolla. Myös he olivat menettäneet ainoan poikansa syövälle. Elämä kuitenkin päätti toisin, ja toinen rakkaista ystävistämme kuoli yllättäen kesäkuun lopussa. Uskon kuitenkin että hän oli läsnä kanssamme häämatkallamme <3
Suomeen saavuttuamme syksy oli jo nostanut päätään. Kotiin palattuamme päivät ovat olleet kauniin aurinkoisia, mutta jotenkin niin haiketa. Ikävä nostaa nyt rytinällä päätään oltuaan useamman kuukauden täysin nurkkaan ahdettuna. Näin arvelinkin...tätä pelkäsinkin. Nyt minulla on aikaa...liikaakin. Ei ole kiirettä häiden kanssa ja myös työt ovat loppuneet. Toisaalta kaipaankin nyt omaa aikaa surun käsittelyyn. Minun on vain päästettävä sitä valloilleen pikkuhiljaa...muuten muserrun sen voimasta. Tällä hetkellä tuntuu, etten pysty olemaan kotona hetkeäkään...minuuttiakaan...ikävä on niin suunnaton!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti