Kauneimmilla lapsilla
on siivet valmiina
Heidän ei kuulukkaan
astella päällä maan.

Älä ole pahoillasi
vaikka enkelin syliisi saitkin
sen kauneudesta
ei muu maailma pääse nauttimaan.

Mutta sinä sait
sait etuoikeuden
enkeliä katsella
rakkaudella saatella.

Nämä olivat sanoja, jotka lohduttivat minua Aleksin kuoltua. Tällä hetkellä ne eivät lohduta lainkaan. Miten voisin koskaan oppia hyväksymään oman poikani kuolemaa? Sain onneksi nauttia hänen läheisyydestään kolme vuotta. Iloita ja seurata hänen varttumistaan. Mutta miksi Aleksin piti käydä läpi kaikki se paha? Se tuska, leukemia, sairaalaelämä? 

Kuka tai mikä päättää meidän kohtalostamme? Kenellä on oikeus riistää poikani minulta?

Ennen uskoin että kaikella tapahtuneella on tarkoituksensa. Isäni kuoltua jäin epäilemään tuota asiaa, mutta Aleksin kuoltua olen varma ettei se pidä paikkaansa.

Kiitoksen sana

Moni läheinen on kysynyt minulta mitä he voisivat tehdä helpottaakseen oloani tai mitenkään auttamaan tässä raskaassa tilanteessa. En ole oikein osannut sanoa mitään...tai olen saattanut sanoa että aika parantaa. Toivon todella niin! Kaikki läheiseni ja ystäväni ovat olleet suurena tukena tässä vaikeassa tilanteessa. Ja haluan sydämestäni kiittää teitä siitä! Tärkeintä mielestäni on että välitätte ja olette siinä, jos joskus tarvitsen apua. Elätte tätä asiaa kanssani, kuuntelette. Olen iloinen että minulla on maailman paras äiti ja veli, jotka tukevat, kuuntelevat ja joiden kanssa voi puhua ihan mistä tahansa. Olen iloinen että minulla on maailman parhaimmat ystävät, vaikka suurin osa heistä asuukin kaukana ja osaa heistä näen ihan liian harvoin. Minulla on myös paljon muita läheisiä ihmisiä, jotka jaksavat kannustaa ja lohduttaa. Minulla on myös maailman paras avopuoliso, ihminen joka antoi minulle maailman ihanimman pojan. En voi sanoin kiittää teitä kaikkia...ilman teitä en olisi selvinnyt tähänkään asti.

SYDÄMELLINEN KIITOS!

Kävimme eilen illalla Aleksin haudalla. Haudan hoitaminen tuntuu tärkeältä...ehkä se auttaa edes hitusen siihen tunteeseen kun emme enää voi hoitaa Aleksia. Itselläni ainakin on tarve joka kerralla tasoittaa ja järjestää uudestaan Aleksin hauta...laittaa se kauniiksi.

7 kuukautta...

7 kuukautta sitten...22.7.2010 klo. 12.33 elämäni romahti. Tuona päivänä elämäni menetti merkityksensä. Minulta vietiin kaikki...pieni urhea poikani veti viimeisen vaikean hengenvetonsa läheisten ihmisten ympäröimänä. Päästin poikani menemään, vapaaksi kärsimyksistään...Jouduimme antamaan luvan poikamme kuolemalle...luvan lääkäreille, että Aleksi saataisiin irrottaa hengityskoneesta. Tuo on hetki jota en toivo kenellekään koettavaksi. Lauloin pienelle ihmeelleni yhden hänen lempi lauluistaan ja otin poikani syliini viimeisen kerran.

Taistelijapoikamme 22.7.2010 klo. 10.12

Tänään olen sanaton, kauhuissani...Käyn läpi yhä uudestaan ja uudestaan Aleksin vaikeita aikoja, kärsimyksiä, kuolemaa...kaikki on niin kohtuutonta! En olisi toivonut elämältämme mitää muuta kuin sen että Aleksi olisi parantunut. Että olisin saanut pitää pikku aarteeni. En olisi vaatinut mitään muuta.

"Varjoon vanhan tammen hetkeks istahdan
Kiven pintaa miettien mä hyväilen
Nypin maasta rikkaruohon muutaman
Kukkii kummullasi muistot eilisen
Orvokit sen kesätaivaan siniset
Mutta niitä enää nähdä voi sä et

Niin kuin orvokit nää maahan juurtuneet
Kiinni sinussa mä kasvoin elämään
Olit voimani ja minkäs sille teet
Nyt mä juurrun tähän ikävään
Kaikki minussa kuin vaiti valittaa
Valos sammuttua eksyin hämärään
Ja kun sinua en nähdä enää saa
Niin mä juurrun tähän ikävään

Kastan kukkaset ja sulle puhelen
Ja on aivan niin kuin jotain vastaisit
Tätä kenellekään kertoa voi en
Ymmärtää sen vain nuo pienet orvokit
Lintu lohdutusta laulaa jossakin
Minä tahtoisin niin sinut takaisin

Niin kuin orvokit nää maahan juurtuneet
Kiinni sinussa mä kasvoin elämään
Olit voimani ja minkäs sille teet
Nyt mä juurrun tähän ikävään
Kaikki minussa kuin vaiti valittaa
Valos sammuttua eksyin hämärään
Ja kun sinua en nähdä enää saa
Niin mä juurrun tähän ikävään"

Johanna Kurkela: Juurrun tähän ikävään

Emme me tienneet...

Emme me tienneet mitä ikävä olisi.

Että se niin kirvelisi ja jäisi asumaan vuosiksi.

Että ottaisi hallintaansa koko talon

ja sijaisi vuoteen sydämeni huoneeseen

ja tekisi pysyvän muuttoilmoituksen.

- Hanna Ekola -

On kaunis, aurinkoinen sunnuntai päivä. Hanki kimmeltää ja ulkona on sopivasti pakkasta. Olen luonut lumet rivitalomme takapihalta...kasannut niistä ison kummun. Kummun, josta Aleksi olisi voinut isänsä kanssa rakentaa lumilinnan. Nyt taidan laittaa siihen jäälyhtyjä sievään riviin...

Olen tänään yrittäny siivota, neuloa kummipojalle villasukkia ja sytyttänyt Aleksille kaksi kynttilää. Olen yrittänyt viedä ajatukseni johonkin muualle...yrittänyt keskittyä johonkin muuhun. Tuo rakas, iloinen poikani vain katselee minua tuossa pöydällä olevasta kuvasta hymyillen.  En onnistu sivuuttamaan sitä, vaikka joskus haluaisin. 

Luulin, että olisimme pikkuhiljaa voiton puolella tässä kamppailussa. Tässä jokapäiväisessä kamppailussa, jossa mietin elämän tarkoitusta...kuinka väärässä olinkaan. Olo on tunteeton...millään ei ole mitään väliä. Tiedän että tästä voi selvitä...ajan kanssa...

Loppu viikko ja viikonloppu ovat olleet todella vaikeita. Päätin tänään että huomen aamulla menen lääkäriin pyytämään sairaslomaa. Töissä ollessani olen huomannut, kuinka voimakkaasti reagoin asioihin ja lasten vääriin tekoihin. Minulla on pinna niin tiukalla, että se varmasti tulee esiin esim. lapsille tiuskimisena. Koen että minun on nyt saatava hoitaa itseni kuntoon.

Vuosi sitten...

Vuosi sitten, helmikuun 19. päivä olimme Helsingin lastenklinikalla Aleksin luuydinsiirto reissulla. Aleksille oli siirretty uusi luuydin edellisenä päivänä .Tuo oli tapahtuma, jota olimme odottaneet kauan ja hartaasti. Tuo tapahtuma mahdollistaisi rakkaan poikamme paranemisen, antaisi uuden mahdollisuuden elämään. Vuosi sitten, Aleksi oli super reippaana ja naposteli spagettia ja jauhelihakastiketta sairaalan sängyllä. Vuosi sitten, sain tuntea pienen poikani sylissäni, nähdä iloiset kasvot ja kuulla naurun. Vuosi sitten, olin varma että selviäisimme. Olin täynnä luottamusta ja intoa. Pelkäsin, mutta uskoin silti parempaan.

Tänään, olen turtunut...murenemassa...rintaani viiltää ja olen yksin. Yksin, ilman pientä rakasta auringonpaistettani joka herättäisi minut aamuisin. Nauraisi ja hassuttelisi kanssani. Tanssisi sutsi satsaata fröbelin palikoiden tahdissa ja leikkisi autoilla. Ottaisi minua kädestä kiinni iltaisin ja tuhisisi vieressäni. Jos kaikki olisi mennyt hyvin, olisimme olleet yhdessä kotona jo puoli vuotta. Mutta kotimme on tyhjä...ahdistava, hiljainen...se ei tunnu kodilta. Täältä puuttuu kaikki! 

Minun ikäväni...

On...

raastavaa

puristavaa

sietämätöntä

repivää

ahdistavaa

Se...

lamaannuttaa

salpaa hengityksen

saa elämän tuntumaan merkityksettömältä

Toivon sen...

olevan vain pahaa unta

muuttavan muotoaan

opettavan minua

Jokaisen ihmisen ikävä on erilainen. Minun ikäväni on tämän muotoinen.