Pitkä aika on taas mennyt viime kirjoituksesta. Olen jollakin tavalla pitänyt Aleksia taka-alalla. Vältellyt. Tekee pahaa myöntää se.
Isänpäivä lähestyy ja kaikki ikävä kaatuu päälle. Teen isänpäiväkorttia, ostan isänpäivälahjan. Tyhjyyttä. Oma isäni on kuollut enkä myöskään voi juhlia lapseni kanssa isänpäivää. Timo on kuitenkin AINA Isä. Aleksille tärkeä Isä! Minun Isäni on AINA minun Isäni! Rakas Isäni!
Tämän hetkiseen pahaan olooni vaikuttaa myös varmasti syöpäsairaiden lasten hyväksi myytävät itsetehdyt kortit, joita askartelen tällä hetkellä. Se pysäyttää.
Olin kolme viikkoa taas töissä päiväkodissa. Vaikeata ja raskasta taivalta! Päiväunille mentäessä kaikki lapset näyttivät Aleksilta tutti suussaan ja silittäessäni pienoisia päitä ikävä Aleksia kohtaan oli raastava!!! Olen myös törmännyt ikäviin kommentteihin työnantajiltani ja myös läheisimmiltä ihmisiltäni. Kun kerron pahasta olostani ja työni raskaudestani lasten pasissa, moni toteaa, että Aleksin kuolemastahan on mennyt jo vuosi...
Helppohan se on sanoa. Niin helppoa. Vaan astuppa minun kenkiini. Tunne se tuska ja ikävä. Muista kaikki kipeätkin hetket sairauden aikana. Mieti, analysoi...tapahtumia, Aleksin kipuja, tekemiäni virheitä...
