Surumyssy

Tänään olen vetänyt surumyssyni tiukasti päähän ja uppoutunut taas Aleksiin. Antanut tunteiden, muistojen, tuskan ja surun vyöryä ylitseni. Surumyssyni on pitkän aikaa ollut pakattuna perimmäiseen nurkkaan, mutta lisääntynyt painostava tunne rinnassa on pakottanut sen esiin ja vapaa viikonloppu mahdollistanut ajan käytön. Lähetin ukkokultani frisbeegolfin pariin ja varasin tämän päivän itsekkäästi vain itselleni ja rakkalle pojallemme!

Kaivan Aleksin videot esiin ja itkuni tulee vyöryen esiin jo tässä vaiheessa. Videot antavat niin aidon ja käsinkosketeltavan tunteen, toisin kuin kuvat jotka on ikuisettu tiettyihin hetkiin. Meillä on Aleksin videoita vain sairastumisen ajoilta ja nyt kaivan esiin videon luuydinsiirronajoilta 2/2010. Pahaoloni on sanoinkuvaamaton ja henkeäni haukkoen, itkunsekaisesti katselen poikani kokemaa kipua ja kuulen taas rakkaan poikani itkun. Hymyillen katson myös poikani hassutteluja ja hyvin päiviä. Sylini huutaa tuota kuvaruudussa näkyvää pienokaistani syliini! Mitä antaisinkaan että saisin edes kerran poikani vielä syliini.  Tuntuu kuin olisin täysin eri maailmassa..kesäinen lauantaipäivä ei tunnut todelliselta. Se on vain kulissia?

Niin monet haaveet ja unelmat jäivät täyttymättä. Niin paljon jäi antamatta..rakkaalle pienokaiselleni. Viimeinen vuosi sairauden kanssa taistellessa on kuin pahaa unta...usein vieläkin mietin, onko minulla koskaan ollut edes poikaa vai kuvittelenko vain...

Laitan soimaan Pekka Simojoen ja Tulus kuoron cd-levyn: sinua en unohda ja sytytän pojalleni kynttilän. Kultapieni, anna anteeksi äidille...anna anteeksi ettei äiti voinut viedä kipuja tai sairautta pois.

Äiti rakastaa Sinua!

Aika kuluu...

Kuulen sisältäni nyyhkytyksiä,
vaikka en osaa itkeä,
silmiä kirvelee,
vaikka kyyneleet eivät valu,
sydän on kipeänä kaipauksesta,
vaikka en osaa surra.
Järki ei riitä käsittämään,
mutta haluan uskoa, että Rakkaus riittää.

- Marleena Ansio -

Nämä sanat kuvaavat niin osuvasti olotilaa, joka on vallinnut päiviäni jo pidemmän aikaa. Mikä sen sitten tekee...? Kiire? Liiallinen ahdistus? Miksi en käsittele suruani? Ikävääni? Sisäistä tuskaani ja ahdistustani? Vai enkö vain jaksa ottaa vastaan, nyt tähän väliin, tuota rikkirepivää tunnetta joka salpaa hengityksen useaksi päiväksi?

Töihin paluun myötä päivät ovat kuluneet niin joutuin. En vieläkään käsitä että Aleksin kuolemasta tulee parin kuukauden päästä kaksi vuotta. Mihin se aika on kulunut? Tuntuu kuin en olisi elänyt ollenkaan..tehnyt mitään..

Aika kuitenkin kulkee eteenpäin koko ajan, huolimatta siitä mitä ympärillä tapahtuu. Ja tuo maaginen aika, pikkuhiljaa, pala palalta kokoaa minua taas kasaan ja tekee surustani armollisemman.