If tomorrow never comes...

...did you know how much I loved you...

On niin ikävä...

tämä tuska lamaannuttaa...

Vie viimeisetkin voimat

ja jättää heitteille...

Paljon ei ole sanottavaa,

en kykene kirjoittamaan,

en puhumaan.

Haluan entisen elämäni takaisin,

päivät, jolloin olit ilonani!

Nyt jokainen aamu, päivä, ilta ja yö,

on vailla merkitystä.

Vailla päivänpaistettani!

Vuosipäivä

Muistan tuon heinäkuun 22. päivän kuin eilisen. 

Se oli päivä, jolloin maailmamme romahti. 

Se oli päivä, jolloin meiltä vietiin pois se kaikkein rakkain.

Oma poikamme.

Tuona aamuna soitimme teholle ja kysyimme Aleksin aamuarvoja. Arvoja jotka liittyivät keuhkojen kaasujenvaihtoon. Puhelun lopetettuamme tiesimme, että tämä olisi Aleksin viimeinen päivä. 

Sairaalassa kävimme keskustelun lääkäreiden kanssa. Aleksin keuhkokuvat olivat huonontuneet, eikä kortisonista ollut tullut vastetta. Mitään ei ollut tehtävissä. Jouduimme allekirjoittamaan poikamme kuoleman. Antamaan kirjallisen suostumuksen siihen, että Aleksi saataisiin kytkeä irti hengityskoneesta. Samalla allekirjoitimme myös luvan ruumiinavaukseen.

Aleksin verenpaineet olivat olleet koholla koko aamun ja lääkäri sanoi, että se voi olla merkki siitä että Aleksin toinen keuhko tai munuaiset olisivat lopettamassa toimintaansa. Tällöin kuolema saattaisi olla nopea ja "dramaattinen". Sitä emme halunneet pojallemme. Halusimme että Aleksi saisi lähteä rauhassa.

Sitten alkoivat valmistelut. Kaikki lääkkeet purettiin pois. Jäljelle jätettiin vain lääkkeet jotka mahdollistaisivat helpon ja tunteettoman poismenon. Ettei pienelle pojallemme tulisi tukehtumisen tunnetta.

Aleksin kuolinhetkenä paikalla olivat vanhempamme ja Timon veljet vaimoineen. Minun oli tarkoitus ottaa Aleksi syliin, kunhan hengityskone olisi ensin irrotettu. Aleksin hapetus romahti kuitenkin samantien 11%:n kun hengityskone kytkettiin irti, joten en raaskinut lähteä nostelemaan pientä poikaani. Lauloin Aleksille Tiitiäisen ja lähetin poikani viimeiselle matkalleen. Aleksi nukkui pois klo.12.33.

Otin poikani syliin ja rutistin. Minun pieni aarteeni <3

Nyt tuskat olivat poissa.

Vuosipäivä lähestyy...

Iho menee kananlihalle,

ahdistaa.

Huomenna 22.7.2011 tulee vuosi täyteen meidän pikkumiehen kuolemasta. Tämä päivä on ollut melko tuskainen. Aleksi on mielessä taukoamatta. Olen lukenut Aleksin ruumiinavauspöytäkirjaa...mitä siitä oikein etsin? Vai haluanko vain saada kaiken tuskan tulemaan ulos itkun kautta?

Muistan jotenkin viime vuoden tunnelmat tähän aikaan. Muistan kuinka anestesialääkäri istutti meidät huoneeseen ja sanoi että antavat Aleksille vielä jätti kortisoni kuurin. Se on viimeinen oljenkorsi Aleksin keuhkojen tilanteeseen. Jos se ei toimisi ja aamun keuhkokuvat eivät olisi parantuneet huomattavasti...olisi turha pitkittää jo käynnissä olevaa kuolinprosessia.

Muistan kuinka romahdin teholta lähtiessämme hissiin. En voinut uskoa kuulemaani. Ei tässä näin pitänyt käydä! Me olimme lähdössä kotiin viikko sitten. En voinut käsittää että olin menettämässä taistelijapoikani. Toivoin ihmettä...edes tämän kerran...en pystyisi menettämään rakkaintani. Pientä poikaani, joka oli taistellut niin urhoollisesti joka päivä. Kestänyt kivut, myrkyt ja yhden huoneen sisässä elämisen jo vuoden verran. Minun elämäni ei olisi mitään ilman ilopilleriämme. Pientä poikaani joka oli minulle kaikkeni.



Unia

Olen monesti miettinyt Aleksin kuoltua, miksi en nää unia pienestä taistelijastani? Joku viisaampi on joskus sanonut, että unia näkee vasta sitten kun on hyväksynyt kuoleman ja poismenon.

Olen nähnyt Aleksista kolme kertaa unta. Kaksi ensimmäistä unta olivat samanlaisia. Niissä Aleksi sairasti leukemiaa, tehtiin luuydinsiirto ja hautasin pienen poikani. Näissä unissa Aleksi kuitenkin "nousi kuolleista" ja saimme toisen mahdollisuuden elää normaalia elämää. Toissayönä näin myös samantapaisen unen. Muuta en unesta muista, kuin että siinäkin Aleksi sairasti leukemiaa ja tehtiin luuydinsiirto. Aleksi kuitenkin selvisi siirrosta hengissä ja parantui leukemiasta. Eli saimme taas toisen mahdollisuuden elää normaalia elämää. Selkeästi näissä unissa on pääasia se "toinen mahdollisuus". Toive poikani takaisin saamisesta.

En edellisessä kirjoituksessani muistanut mainita Aleksin syntymäpäivistä mitään, jotka siis olivat 3.7.2011. Olimme tuolloin äitini mökillä, joka varmasti oli ihan hyvä vaihtoehto. Mahdollisti sen että merkkipäivä ei ollut ihan niin tuskainen. Kävimme Aleksin haudalla viemässä kukkia, sytytimme kynttilän ja lauloin Aleksille hänen lempilaulunsa: Tiitiäinen

Tiitiäinen, metsäläinen,

pieni menninkäinen.

Tiitiäinen, metsäläinen,

pieni menninkäinen.

Posket tehty puolukasta,

tukka naavan tuppurasta.

Silmät on siniset tähdet.

Silmät on siniset tähdet.

Tiitiäinen, metsäläinen,

pieni menninkäinen.

Tiitiäinen, metsäläinen,

pieni menninkäinen.

Nukkuu kuusen kainalossa,

tuutuu tuulen kartanossa.

Sammuta siniset tähdet.

Sammuta siniset tähdet.

Taas se iski...

...yht'äkkiä...

kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Se suurin tuska kaikista,

ikävä,

suunnaton ja ahdistava ikävä.

Pyörryttää, oksettaa...

on hankala hengittää.

Kyllä nämä päivät ovat yhtä vuoristorataa. Koskaan ei tiedä milloin se taas iskee. Aaltoilua, päivästä toiseen. Rämpimistä eteenpäin...syvässä ja upottavassa maassa. Yrität suunnitella tulevaa, töihin paluuta, tulevaisuutta. Ja juuri kun luulet onnistuneesi, uppoat taas uudestaan. 

Kaivoin taas pienen miehen videot esiin ja pakotin itseni katsomaan niitä. Tuntui että on pakko katsoa...muistella, vaikka se tuntui suunnattomalta kynnykseltä. Siellä minun pieni, suloinen poikani leikki, hassutteli ja nauroi. Kiipesi äidin syliin ja pusutteli. Voi kuinka kaipaankaan tuota rakasta syliini. Kuinka kaipaan jokaikistä asiaa pienessä pojassani. 

Mutta se kaikki on riistetty minulta. Revitty sylistä. Viereltä. Minusta irti. Minun ainokaiseni.