Kylmä viima...

Tänään on ollut todella kylmä viima ja pakkastakin lähemmäs kymmentä. Niin myös minun elämässäni...Tuulet riepottelevat ja kylmyys kietoutuu ympärille...missä se aurinko on?

Useat varmaan tietävätkin jo että erosimme Timon kanssa. Niin...totta se on. Uskon että nyt on parempi näin...tällä hetkellä. Se miten todellisuus iskee vasten kasvoja, tulee esiin vasta muutettua erillemme...konkreettisesti.

Aleksin haudalla emme ole käyneet pariin viikkoon. Tiistaina Aleksin kuolemasta tuli 8 kk:tta...kauheaa...käsittämätöntä...kuinka aika juoksee. Tällä hetkellä en pysty edes katsomaan Aleksin kuvia enkä hetkeksikään pysähtymään ajattelemaan pientä poikaamme...Tuska on liian suurta käsiteltäväksi.

Moni on kysynyt minulta miksi en muuta takaisin Helsinkiin...miksi jään ouluun kun minulla ei ole mitään täällä...On minulla...Aleksi...ja hauta. Poikani viimeinen lepopaikka...johon hänet laskin...ja heitin hiekkaa päälle. Muistot ovat minulla ja niitä kannan mukanani ikuisesti...tiedän. Mutten pysty vielä lähtemään.

Elämä...

Elämä...

jokaisella, joka lukee tätä blogiani...

on elämä.

Meidän pitäisi olla kiitollisia siitä,

että meillä on mahdollisuus elämään!

Kaikilla ei ole.

Saisimme olla kiitollisia siitä,

että saamme mahdollisuuden.

Jokainen meistä elää elämänsä omien mieltymyksiensä mukaan.

Jokainen meistä tekee omat valintansa,

jokainen jättää omat jalanjälkensä.

Myös minulla on elämä...

vaikka ei aina siltä tunnukaan.

Myös minun pienellä pojallani oli elämä, 

vaikkakin liian lyhyt sellainen.

Olen elänyt oman elämäni tähän asti,

liian itsekkäästi,

liian huolimattomasti,

välinpitämättömästi.

Me olemme täällä kuitenkin vain kerran...

olisin halunnut antaa enemmän...

itsestäni.

Hukassa...

Olen taas totaalisen hukassa elämäni ja suruni kanssa...kuka kertoisi minulle miten mennä eteenpäin? En löydä sanoja kuvaamaan olotilaani...tyhjä...olematon...Käydessäni alkuviikosta normaaleilla psyk.sh:n keskustelutapaamisilla, muistan sanoneeni että elämä alkaa hiukan hymyilemään...nyt on parempi olla. Sanoin myös etten uskalla luottaa tuohon tunteeseen, koska olen sieltä kerran tullut jo rytinällä alas. Mitäpä menin kehumaan...tässä sitä taas ollaan.

En todellakaan tiedä, miten tämä voisi tästä paremmaksi muuttua...kauanko tämä kaikki tulee olemaan tätä? Kuukausia, vuosia? Enkö voisi vain vaipua muutaman vuoden uneen, ja herätä sitten kun tämä olotila alkaa helpottamaan? Tämä kaikki kun vaikuttaa kaikkeen...ei se ole pelkästään tuskaisaa ikävää Aleksia kohtaan, vaan mielenkiinto kaikkeen normaaliin on myös hiipunut...ei mikään kiinnosta...ei mikään saa hymyilemään.

Vuosi sitten tähän aikaan pieni poikani oli todella kipeänä...miksi viattoman pienen ihmisen pitääkään käydä läpi sellaista tuskaa...? Silti pieni urhea poikani taisteli viimeiseen asti...hassutteli, hymyili...antoi meille voimaa uskoa parempaan.

Urhea poikamme 11.3.2010

Nyt pienellä pojallani ei ole enää kipuja, ei huolta huomisesta. Enää ei tarvitse taistella tai urhea.

Olet ikuisesti rakkain pieni poikamme!

Kuljen hiljaisella hautausmaalla...

Kuljen hiljaisella hautausmaalla, askeleet tuntuvat raskailta 
ja matka äärettömän pitkältä.

 Muutama kuukausi sitten saattelin Tähtisilmäni 
saattueessa viimeiselle leposijalleen.

Tuo hiljainen viikko tuli eläväksi kärsimyksen kautta 
ja se muutti niin monet suunnitelmat.
Pysäytti kaiken kiireen. Elämän ennalta-arvaamattomuus 
ja käsittämättömyys tuli vasten kasvoja. 

Pysäyttäen kiireisen vaeltajansa kuin seinään. 

Sanaton katkeruus on vaihtumassa hetki hetkeltä 
hyväksyväksi kaipuuksi ja tyhjyydeksi. 
Koettelemusten takaa siintää kirkkaus ja valo, 
jota kohti jatkan kulkuani, kanssa läheisten ja ystävien. 
Samalla sydämessäin tunnen hänen olevan läsnä. 

Pieni enkelini kulkee mukana aina. 
Hän on Taivaallisen Isän luona, siellä odottamassa 
meitä kaipaavia saapuvaksi. 
Kynttilät valaisevat pientä hautakumpua kauniisti 
kertoen omalta osaltaan sitä, 
että kaikesta huolimatta emme vaella pimeydessä 
vaan valkeudessa.

- Tuntematon -

Päivät kulkevat eteenpäin omalla painollaan. Minä yritän  keksiä eri tapoja, jotka helpottaisivat jokapäiväistä oloani...tekisivät siitä edes jotenkin siedettävämmän. Mitä minun tulisi tehdä, jotta saisin elämäni taas jaloilleen...muutto, uusi lapsi, naimisiinmeno, työ.........mikä?

Olen myös miettinyt, miten vanhemmat jotka ovat menettäneet lapsensa...miten heidn parisuhteensa voivat? Vaikuttaako lapsen menetys parisuhteeseen? Kaikki me olemme eri puusta veistettyjä...kaikki me koemme asiat erilailla...

Kevättäkö?

Nyt on parina päivänä ollut ihanan aurinkoista! Kyllä se vaan mieltäkin hiukan piristää kun on tuo aurinko näyttäytynyt. Jäälyhdyt ovat kohta sulaneet..sekä kotona että Aleksin haudalla. Kevätkö se sieltä on tuloillaan?

Kävin yksikseni Aleksin haudalla alkuviikosta. Aurinko paistoi silloinkin ja tulikin istuttua Aleksin haudalla varmaan puolitoista tuntia. Itkeskelin siinä samalla tuskaani pois...ikävää, raastavaa ikävää.

Muuten nämä sairaslomapäivät ovat kuluneet aikalailla kotona ollessa..siivotessa ja kutoessa. Viikonloppuna saimme yllätysvieraita Helsingistä ja se piristi edes hitusen mieltä. Tässä kai tämä aika matelee eteenpäin...ilman kummempaa määränpäätä...