Kuljen hiljaisella hautausmaalla...

Kuljen hiljaisella hautausmaalla, askeleet tuntuvat raskailta 
ja matka äärettömän pitkältä.

 Muutama kuukausi sitten saattelin Tähtisilmäni 
saattueessa viimeiselle leposijalleen.

Tuo hiljainen viikko tuli eläväksi kärsimyksen kautta 
ja se muutti niin monet suunnitelmat.
Pysäytti kaiken kiireen. Elämän ennalta-arvaamattomuus 
ja käsittämättömyys tuli vasten kasvoja. 

Pysäyttäen kiireisen vaeltajansa kuin seinään. 

Sanaton katkeruus on vaihtumassa hetki hetkeltä 
hyväksyväksi kaipuuksi ja tyhjyydeksi. 
Koettelemusten takaa siintää kirkkaus ja valo, 
jota kohti jatkan kulkuani, kanssa läheisten ja ystävien. 
Samalla sydämessäin tunnen hänen olevan läsnä. 

Pieni enkelini kulkee mukana aina. 
Hän on Taivaallisen Isän luona, siellä odottamassa 
meitä kaipaavia saapuvaksi. 
Kynttilät valaisevat pientä hautakumpua kauniisti 
kertoen omalta osaltaan sitä, 
että kaikesta huolimatta emme vaella pimeydessä 
vaan valkeudessa.

- Tuntematon -

Päivät kulkevat eteenpäin omalla painollaan. Minä yritän  keksiä eri tapoja, jotka helpottaisivat jokapäiväistä oloani...tekisivät siitä edes jotenkin siedettävämmän. Mitä minun tulisi tehdä, jotta saisin elämäni taas jaloilleen...muutto, uusi lapsi, naimisiinmeno, työ.........mikä?

Olen myös miettinyt, miten vanhemmat jotka ovat menettäneet lapsensa...miten heidn parisuhteensa voivat? Vaikuttaako lapsen menetys parisuhteeseen? Kaikki me olemme eri puusta veistettyjä...kaikki me koemme asiat erilailla...