Talvisen päivän mietteitä

Onpa talvinen päivä. Lunta on tullut ihan huimasti viimeisen viikon aikana. Positiivista että on niin paljon valoisampaa. Mutta myös talvileikit yms . talvipuuhat nousevat muistoihin ja ravistelevat taas surevaan äitiä.

Noin kahden viikon päästä olisi taas vertaistukiviikonloppu tiedossa Kuortissa. Odotan viikonloppua innolla! On ihanaa ja helpottavaa tavata ihmisiä jotka ovat kokeneet saman.

Muuttomme etenee pikkuhiljaa. Myös tämän muuton myötä, Aleksin tavaroiden läpikäyminen on nostanut tunteet pintaan. Leikkikaappi on odottamassa uusia leikkijöitä..serkkuaj yms. rakkaita pienokaisia. Tuntuu toisaalta hyvältä että Aleksin tavaroilla leikitään. Uskon että Aleksi olisi mielissään esim. siitä että niin tärkeät serkkupojat ja tyttö leikkivät hänen leluillaan. Serkut olivat kuitenkin niin tärkeitä Aleksille ja hän ikävöi serkkujaan leukemiahoitojen aikana kovasti!

Aleksin haudalla tulee nykyään käytyä kerran kuussa. Haudan hoitaminen tuntuu edelleen tärkeältä, muttei ole mitattaviss alkuaikoihin. Tuntuu muutenkin uskomattomalta että Aleksin kuolemasta on kulunut jo 1,5 vuotta. Tuntuu kuin olisin menettänyt pienokaiseni vasta 4 kk:tta sitten. Niin...onko se ikävä helpottanut...en tiedä. Ehkä muuttunut ainakin. En tiedä onko parempaan vai huonompaan suuntaan. Sana aaltoilu kuvaa surutyötä niin hyvin. Ehkä aallot ovat edes hieman loivenneet...

Aleksin hautakivi

Analysointia ja kahden vuoden takaisia mietteitä

Talvi. Maa on niin kauniin valkoisena. Mutta on pimeää. Minä en pidä pimeästä. Monestakin syystä. Eniten se ahdistaa...se ei ainakaan paranna ikävän tunnetta.

En oikein osaa analysoida missä vaiheessa surutyötä olen nyt..tai sitä miten minulla menee. Toisaalta tuntuu että menee paremmin, muuta toisaalta taas huonommin. Paljoa en muistakaan seuraavasta puolesta vuodesta kun Aleksi kuoli. Muistan vain jotenkin sen epätodellisen olon elämästä...todellisuudesta. Muistan myös jatkuvan ahdistuksen, puristavan tunteen rinnassa. Käsittelin ja ajattelin Aleksia ympäri vuorokauden.

Nyt, tänä päivänä Aleksi on mielessäni päivittäin. Jokainen päivä on samanlainen, ilman ilon tunteita...tai muitakaan tunteita. Edelleenkin päivät täyttää epätodellisuus. Kuin en olisi olemassa. Herään kyllä joka päivään, teen arjen rutiinit...mutta kaikki on silti niin tyhjää. Elämä on tyhjää. Aleksin kuolemasta on kulunut kohta 1,5 vuotta. Tänä päivänä työnnän ehkä enemmän Aleksin asioita taka-alalle...välttelen. Mutta jos pysähdyn hetkeksikään ajattelemaan Aleksia, katsomaan valokuvaa yms. tuska tulee kovalla voimalla esiin. Kovempana kuin aiemmin.

Olen taas päivittänyt Aleksin leukemia blogia. Vielä olisi jäljellä tuo viimeinen kuukausi. Kuukausi, jolloin maailmani romahti. Heinäkuu 2010.

Tässä ote Aleksin blogista. Viimeisestä tammikuusta, 2010.

Joulun ajan saimme olla kotona lähes kaksi viikkoa. Arja mummu tuli tuli myös Helsingistä luoksemme ja vietimme joulun Lampinsaaressa rakkaittemme seurassa. Oli ihanaa että Aleksikin pääsi leikkimään serkkupoikiensa kanssa. Mäen laskussa käytiin myös ahkerasti.

Mäenlaskua 18.12.2009

Joulukuun lopulla menimme takaisin sairaalaan. Aleksilta otettiin ct-kuvat ja LYP. Ct- kuvissa sienipesäkkeet olivat pienentyneet ja niitä oli havaittavissa 20. Lääkäreiden mukaan jäljellä olevat pesäkkeet eivät ole enää aktiivisia ja ovat luultavasti arpikudosta.

LYPpi vastaus sen sijaan jätti miettimisen varaa. Jäännöstauti oli negatiivinen, mutta soluissa oli havaittavissa joitakin muunnoksia ym. joista ei osattu varmuudella sanoa mitä ne olivat. Aleksille annettiin fläkki (osa c-blokista) ja luuydinsiirto olisi näillä näkymin helmikuussa.

Fläkin jälkeen aleksille tuli taas infektioita, mutta saimme onneksi olla kotona jonkin verran ja kävimme lähes päivittäin tankkauksilla ja ottamassa antibiootit osastolla.

Kotonakin rasvasimme ahkerasti ihoa

Niin...se Joulu...

Joulu tuli ja meni. Ei hujahtanut ohi huomaamatta, muttei niin pahalla ahdistuksella kuin vuosi sitten. Aluksi ajattelin etten tee Joulua kotiimme pätkääkään..pa***t Joulusta. Tuo muuta kuin ahdistusta, ikävää ja itkua tullessaan. Perhejuhla. Niinpä. Ilman rakkainta perheenjäsentämme. Timo kuitenkin halusi laittaa Joulua jonkun verran. Niinpä koristelimme kuusen, teimme pienimuotoisen jouluaterian ja laitoimme poltimme kynttilöitä.

Kaikki oli vaan niin tyhjää...hiljaista. Tunteetonta. Sitä kaikkea on hankala sanoin kuvata. Kävimme Aleksin haudalla. Veimme havuja, tulppaaneita, sypressin ja tontun. Ahdistus iski päälle jo automatkalla. Pieni rakkaani...mikset voi olla seuranamme tänäkin jouluna. En halunnut mennä viettämään Joulua sukulaisiemme luokse. En samoihin paikkoihin, joissa olimme viettäneet aikaisemmat Joulut Aleksin kanssa. Ehkä olen itsekäs, mutta koin sen vielä liian raskaaksi minulle.