...Pystynkö ikinä pääsemään tilaan, olotilaan,
jolloin voisin sanoa olevani takaisin elämässä..kiinni..tunteella..todellisesti?
Vain onko tuleva elämäni vain pyristelyä..kiipeilyä..takaisin elämään?
On taas aika ottaa kiinni todellisuudesta..pysähtyä, ajatella ja imeä sisään tuota ahdistavaa, puristavaa ja henkeäsalpaavaa tunnetta, joka pyrkii väkisin pintaan. Ikävää...kaipuuta...minun pienestä ihmeestäni <3 Olen jo liian pitkään mennyt eteenpäin ilman tunteita ja muistoja..elänyt sumussa, joka loppujen lopuksi tukahduttaa minut läpikotaisin. Kiertää otteeseensa eikä päästä irti. Minun ikäväni...tuskani.
Miten äiti, joka on kantanut lastaan raskausajan, tuntenut ensipotkut, kokenut synnytyksen, kasvattanut, elänyt ja kokenut hetkiä lapsensa kanssa, nähnyt varttuvan ja koko ajan rakastanut koko sydämellään...Kuinka sitä koskaan voi hyväksyä asiaa/ tottua/ kyetä elämään ilman Ainokaistaan...? Herätä joka aamu hiljaisuuteen, tyhjään huoneeseen, tyhjään syliin? Kuinka sitä voi koskaan hyväksyä sen, että sairaus vei sen kaikkein viattomimman ja rakkaimman?
