Sinä puutut pöydästämme

Sinä puutut pöydästämme. 

Me sytytämme erityisen kynttilän. 

Ihmiset joskus kysyvät, enkö ole vielä päässyt yli sinusta. 

Minä ihmettelen kovin, mitä he tarkoittavat. 

Sinä panit hammaspyörän pyörimään minussa. 

Ketjureaktion ilman loppua. 

Eteenpäin ja taaksepäin.

Olen kutonut sinut itseeni. Kuin langan, joka vaihtaa väriä kuvakudoksessa. 

Maaginen lanka, joka muistuttaa minua perspektiivistä. 

Ja antaa minulle uusia aiheita, joiden juuret ovat sisimmässäni.

Ei, en minä ole päässyt sinusta yli. Miksi olisinkaan? 

Minä elän kaikkea sitä, jonka sinä annoit. 

Ja olen onnellinen siitä, 

että sinä kosketit minua ja muutit minut kyynel kyyneleeltä. 

Uskon, että se on sinun lahjasi maailmalle.

- Kristina Grahn -

Joulunodotusta ja muuttopuuhia

Niin se aika juoksee eteenpäin...ainakin kun pitää itsensä kiireisenä. Minulla tuo kiire ja jatkuva tekeminen taitaa olla ominaispiirre. En ole pitkään aikaan kerennyt pysähtyä...siksikö Aleksinkin suhteen on ollut helpompaa? Kotonakin ollessani heti jos olen seisahtunut hetkeksi ja Aleksi on tullut mieleeni, on ikävä ja itku tullut rajuna esille. Suurimman osa päivästä olen kuitenkin pitänyt itseni kiireisenä, jolloin aikaa pysähdykselle ja ajattelulle ei ole tullut.

Joulukortit suomen syöpäsairaiden lasten hyväksi on nyt tälle vuodelle tehty. Ensi vuonna taas uudestaan. Myös cvk-pussukka keräys on loppunut ja vuodenvaihteessa olisi tarkoitus viedä pussukat eteenpäin.

Niin moni pieni taistelija on taas hävinnyt taistelunsa. Jokainen hävitty taistelu koskettaa minua niin syvältä. Ahdistaa ja itkettää tämä epäreiluus ja elämänkulku. Koskaan kun ei saa vastausta kysymykseen: miksi?

Olemme Timon kanssa tehneet päätöksen että muutamme takaisin Vihantiin. Vihanti on kuitenkin paikka jossa asuimme Aleksin kanssa. Muutimme sieltä pois Aleksin kuoleman jälkeen. Siellä on paljon muistoja..hyviä sekä huonoja. Voi olla että tulee hankalia aikoja ja paikkoja, mutta ne asiat on kohdattava. Uskon sen olevan osa surutyötä ja sitä että saamme asiat käytyä läpi perusteellisesti. Saimme jo tällä viikolla avaimet asuntoon. Oli mahtavaa, mutta osin outoakin tuntea, että täällä on hyvä olla. Täällä tunnen olevani  kotona..lähempänä Aleksiakin.

Myös aleksin hautakivi saapui vihdoin ja viimein marraskuun alussa. Kivi on sanoinkuvaamattoman kaunis ja Aleksin näköinen. Laitan kuvan seuraavalla kerralla. Sain kivisuunnitelijalta myös kaulakorun, jossa oli sydämenmuotoinen pala, joka oli lohjennnut Aleksin hautakivestä teko vaiheessa. Se on yksi tärkeimmistä aarteistani tällä hetkellä.

joulukin on tuloillaan. Haikeus ja ikävä pyrkivät pintaan, mutten anna niille tilaa. Nyt hoidetaan ensin muutto, laitetaan hiukan joulua ja sitten otan aikaa itseleni ja ikävälle. Tiedän ja tunnen, että siellä pinnan alla se hautoo ulospääsyä, totaalista nujertamistani...

Ahdistusta.

Pitkä aika on taas mennyt viime kirjoituksesta. Olen jollakin tavalla pitänyt Aleksia taka-alalla. Vältellyt. Tekee pahaa myöntää se. 

Isänpäivä lähestyy ja kaikki ikävä kaatuu päälle. Teen isänpäiväkorttia, ostan isänpäivälahjan. Tyhjyyttä. Oma isäni on kuollut  enkä myöskään voi juhlia lapseni kanssa isänpäivää. Timo on kuitenkin AINA Isä. Aleksille tärkeä Isä! Minun Isäni on AINA minun Isäni! Rakas Isäni!

Tämän hetkiseen pahaan olooni vaikuttaa myös varmasti syöpäsairaiden lasten hyväksi myytävät itsetehdyt kortit, joita askartelen tällä hetkellä. Se pysäyttää.

Olin kolme viikkoa taas töissä päiväkodissa. Vaikeata ja raskasta taivalta! Päiväunille mentäessä kaikki lapset näyttivät Aleksilta tutti suussaan ja silittäessäni pienoisia päitä ikävä Aleksia kohtaan oli raastava!!! Olen myös törmännyt ikäviin kommentteihin työnantajiltani ja myös läheisimmiltä ihmisiltäni. Kun kerron pahasta olostani ja työni raskaudestani lasten pasissa, moni toteaa, että Aleksin kuolemastahan on mennyt jo vuosi...

Helppohan se on sanoa. Niin helppoa. Vaan astuppa minun kenkiini. Tunne se tuska ja ikävä. Muista kaikki kipeätkin hetket sairauden aikana. Mieti, analysoi...tapahtumia, Aleksin kipuja, tekemiäni virheitä...

IHANAA NIMIPÄIVÄÄ ALEKSI!

Lipputangossa liehuu siniristilippumme. 

Minulle tuo lippu on salossa urhean taistelijapoikamme muistoksi. 

Aleksi rakas, ihanaa nimipäivää! 

Tuska on taas tänään raastavaa. Niin kivuliasta että on hankala hengittää.

 Löysin muistojen kätköistäni kasan Aleksin hiuksia, jotka olin säilönyt talteen. Hiusten lähtö oli seuraus rankoista syöpähoidosta. Karua. Puistattaa. Sana syöpä kalskahtaa korvaan niin pahasti, että oksettaa!

HIijaisuus

Huoneeni täyttää hiljaisuus...

Ei kuulu pienen poikani leikin ääniä,

eikä muutakaan.

Tekisi mieli ravistella vanhempia. Tekisi mieli sanoa, että älä tiuski...älä menetä hermojasi, mieti ennenkuin torut. Mieti jokaista sanaasi ja liikettäsi. Onko ne pakko sanoa tai tehdä? Koskaan kun ei tiedä milloin on se viimeinen päivä!

Olen aika sanaton tällä hetkellä. Ikävä ja tuska pyrkii pintaan. Itse kadun hermojeni menettämistä...sanoja joita sanoin pienelle pojalleni...Olen kauan aikaa tuntenut huonoa omaa tuntoa olemisestani. Vasta eilen, katsoessani Aleksin videoita...huomasin, että ehkä sittenkin olen ollut hyvä äiti...ehkä.

Aaltoilua...

...sitähän tämä on...

tämä surutyö.

Aaltoilua.

Ajan myötä,

 aallot muuttuvat kenties loivemmiksi.

Mutta tällä hetkellä...

...on täysi myrsy käynnissä...

Ikävä on taas suunnaton. Mitä minä ajattelinkaan muutama päivä sitten? Tuntuu, että tämä tuska hellittää otettansa? Ehei...olin täysin väärässä. Miten minä edes uskalsin kuvitella niin? Haluaisin katsoa Aleksin videoita...mutta en pysty. Se olisi liian tuskallista. Yritän nyt sitten vain jotenkin tyynnyttää ikäväntunteeni...saada taas elämästä kiinni.

Kuolleiden lasten muistopäivään loottyen on tullut paljon haastattelupyyntöjä. Kiitos niistä! Asia on tärkeä! Mutta en minä haluaisi kertoa meistä...meidän selviytymisestämme...surusta. Haluaisin kertoa pienestä URHEASTA TAISTELIJAPOJASTAMME, joka koki niin paljon, mutta sai lopulta niin vähän. Haluaisin kertoa Aleksin taistelusta...pienestä miehestä joka loi positiivisuudellaa uskoa ja toivoa myös meihin vanhempiin. 

Myrsky on viimein tyyntynyt,

taistelu hävitty.

On niin hiljaista -

ei ole mitään.

Sydän kämmenellä hiljaa huokaa,

laskenko sen sinun vierellesi,

siellä sen paikka on.

- Kirjasta: Sinua en unohda -

Syksyn tulo...

Luonnon kauniit värit, pimenevät illat ja ilman viileneminen kertovat syksyn tulosta. Luonto kuihtuu, kukat ja kasvit kuolevat...masentavaa. Olen kuitenkin onnistunut edes hiukan nauttimaan syksyn tulosta kauniin luonnon kautta. Ehkä minä sittenkin jaksan tämän syksyn ja tulevan talven läpi!

Aleksin hautakivisuunnitelmat tulivat vihdoin! Kivestä tulee ainutlaatuinen ja kaunis! Meidän Aleksimme näköinen. Hautakiven pystytys on lokakuun lopussa.

Viimeiset pari viikkoa ovat sujuneet melko tasaisesti. Ikävä ei ole ollut pääosassa, vaan on kerrankin esittänyt sivuosaa päivissäni. Johtuneeko sitten kiireestä, jonka vuoksi olen hiukan saanut hengähtää surun ja ikävän puristavasta otteesta? Tällä viikolla pidetty Elämä Lapselle-konsertti sai kyllä taas tunteet jylläämään!

KUOLLEIDEN LASTEN MUISTOPÄIVÄ

23.9.2011 ympäri suomen

 

TURKU, klo 19:00, Tuomiokirkon aukio 

KEMI, klo 19:30, Sisäsatama 

KIRKKONUMMI, klo 17:30, Uusi Hautausmaa

HELSINKI, klo 19:00, Kampin auki

OULU, klo 18:30, Ainolanpuiston paratiisisaari (opasteet ohjaavat perille)

HYVINKÄÄ, klo 19:00, Puolimatkan Hautausmaa

KAJAANI, klo 19:00, Raatihuoneen tori 

KUOPIO, klo 18:00, Kuopion Iso Hautausmaa

PORI, klo 18:30, Keski-Porin kirkko

JYVÄSKYLÄ, klo 19:00, Kirkkopuisto

KUHMO, klo 19:00, Uuden hautausmaan kappeli

23. syyskuuta vietämme virallisesti muistopäivää kuolleille lapsillemme. Muistopäivää vietettiin ensimmäisen kerran viime vuonna. Tarkoituksenamme on vakiinnuttaa tämä päivä vuosittaisena muistopäivänä ja kynttilän sytyttämisiä, kynttiläkulkueita tai muuta tapahtumaa järjestetään eri puolilla Suomea.

Tapahtuma on tarkoitettu meille vanhemmille, jotka olemme lapsen menettäneet. Niille jotka kuolivat sairauteen, niille jotka eivät koskaan ehtineet syntyä, niille jotka menehtyivät tapaturmaisesti, kaikille kuolintavasta riippumatta ja ilman ikärajaa, sillä aikuisenakin kuollut on jonkun lapsi. Niille veljille ja siskoille, jotka surevat sisarustaan. Isovanhemmille. Kummilapsen menettäneille. Tarha- tai koulukaveria ikävöimään jääneille. Työkaverin menettäneille. Ihan kaikille. Myös niille joita maassamme tapahtuvat tragediat koskettavat, kuten Jokelan ja Kauhajoen koulusurmat tai Myyrmannin räjähdys. Myös ulkomaiden tapahtumien uhrien muistoksi. Muistopäivämme on myös uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumaton.

Kuolleiden lasten muistopäivä on rauhan ja rakkauden päivä. Päivä, jona voimme yhdessä tukeutua toisiimme, muistaa ja sytyttää kynttilän tuomaan lohdutusta ja valoa tulevaan. 

FACEBOOK: kuolleiden lasten muistopäivä

Järjestän itse Oulun tapahtumaan. Oulussa tapaamme pe 23.9 klo. 18.30 Ainolanpuiston Paratiisisaarella, josta lähdemme kynttiläkulkueena kohti Tuomiokirkkoa, jonne laskemme kynttilät. Otathan mukaan oman lasisen kynttilän. Jos et halua osallistua kulkueeseen, voit myös käydä laskemassa pelkän kynttilän Tuomiokirkon portaille. 

Oulun tapahtuman yhteystiedot: 

muistopaiva@hotmail.fi tai 

FACEBOOK: kuolleiden lasten muistopäivä/oulu

aamu

Ajelin aamulla yövuorosta kotiin. Radiosta soi "tuntematon potilas".

Tajuntaani iskevät sanat: 

"kuule mun toive, mä haluan pois, eikö aikani täällä jo ois"

Ikävä iskee yht'äkkiä ja voimalla. Se viiltää taas haavat uudestaan auki.

Palaan mielessäni aikaan, 

noihin kahteen viimeiseen viikkoon ennen Aleksin kuolemaa. 

Mitetin, analysoin.

Tiesikö, tunsiko, aavistiko Aleksi oman kuolemansa?

Muistan kuinka Aleksi makasi sängyssä ja pyysi minut viereensä. 

Olimme ihan kahdestaan. Lähekkäin.

Aleksi silitti poskeani ja sanoi:

"Äiti, oot ihana! Mä rakastan sua"

Aleksi ei ollut koskaan ennen käyttäytynyt näin. 

Ei osoittanut kiintymystään näin konkreettisesti. 

Samoihin aikoihin sanoin Aleksille iloisena, että kohta pääsemme kotiin. 

Arvot olivat jo hyvät ja odottelimme vain sitä että Aleksin keuhkojen

huonoon tilaan saataisiin selitys ja ne saataisiin kuntoon.

Aleksi sanoi ettei halua mennä kotiin. 

Hän haluaa olla sairaalassa.

Muistan myös ikuisesti päivän jolloin Aleksilla puhkesi ilmarinta. 

Tuo päivä oli sama, jolloin Aleksi joutui teholle hengityskoneeseen.

Tuo päivä oli niin tuskallinen.

Aleksilla oli äärettömän kovat kivut ja hapennälkä. 

Vanhempana et voinut tehdä muutakuin silittää, rauhoitella.

Ja aika mateli...

Aleksi joutui odottamaan kivuissaan ja hapennälässään 

leikkaussaliin menoa useita tunteja...

4...6...jotakin sitä luokkaa...

Muistan ikuisesti poikani silmät,

jotka katsoivat minuun kun lähtö leikkaussaliin viimein tuli.

Ne olivat täynnä ääretöntä tuskaa ja pelkoa.

Se oli viimeinen kerta,

kun näin nuo sinisilmät.

Liian lyhyt elämä

Päätin avata ensimmäisen surua käsittelevän kirjan Aleksin kuoleman jälkeen. Kirjastossa käteeni osui Teresa Laine-Puhakainen: Liian lyhyt elämä. Olen nyt kirjan puolivälissä menossa, mutta niin moni asia on kolahtanut tajuntaani tätä kirjaa lukiessa. Kyyneleet silmissä luen, kuinka joku on osannut kirjoittaa juuri niitä asioita, joita en ole itse osannut sanoa. Tässä muutamia lainauksia kirjasta, jotka ovat jollakin tavalla jääneet erityisesti mieleeni.

Miltä tuntuu, kun näkee lapsensa taistelevan elämästään? Tunteeseen ei voi varautua etukäteen. Sitä ei voi verrata mihinkään aiemmin koettuun. Aikaisemmin opitut käyttäytymismallit eivät toimi, ja mieli nostaa esiin yllättäviä reagointitapoja. Epätoivo hiipuu vierelle. Tuska lyö voimalla maahan. Miten tähän voisikaan olla valmistautunut?

Lapsen sitoo tähän maailmaan vain tekniikka ja lääketieteen pyrkimys elämän ylläpitämiseen sekä oma toiveemme olla joutumatta kohtaamaan kuolemaa. Varsinkaan juuri tätä kuolemaa, jossa normaali elämän poistumisjärjestys on käännetty päälaelleen. Lapsi tietää jo totuuden. Hänen silmissään on viisaus, jota en tule saavuttamaan koko elämäni aikana. Eikä lääketiede kaikkine Nobel- palkintoineen pysty lastani pelastamaan.

Seuraava lainaus sai karvat nousemaan pystyy. Kuinka kukaan voi sanoa näin? Tämänkö pitäisi lohduttaa surevaa vanhempaa?

Lähtiessään pappi kertoi jonkun viisaan sanoneen, ettei perhe ole täydellinen ennenkuin sillä oli edustajansa taivaassa. Meillä kuulemma oli nyt sellainen.

 Kyynelin luin myös seuraavan kohdan:

Meille ei anneta mahdollisuuksia, ei vaihtoehtoja. Kukaan ei tee kanssamme kauppoja. Ei kysy, mitä olemme valmiit uhraamaan lapsemme puolesta. Mikä on kohtuullinen hinta, jonkinlainen oikeudenmukainen vaihtokauppa oman lapsen hengestä?

Ja tässä vielä niin osuvasti kuvattu surua:

Suruni saapuu paloina. Yksi asia ja yksi askel kerrallaan. Se ei ole kerran päälle laskettava ja pian poisnostettava huntu. Se on tukahduttava suruvaippa, joka kietoo tiukasti sisäänsä. Se ei katoa, ei tänään, ei huomenna, ei koskaan. Ehkä minut on tuomittu tähän suruun ikuisesti niin, etten pysty enää koskaan tarrautumaan nykyisyyteen.

kohtalontovereita ja jossittelua

Taas tämä pahaolo yrittää vallata, ottaa syleilyynsä. Mutta ei, minä en halua siihen syliin juuri nyt. Minun on nyt jaksettava...työviikko edessä ja se alkoi vasta eilen. Tämä tuska ja ikävä on kulkenut jo yli vuoden käsi kädessä kanssani, ja valitettavasti se tulee varmasti olemaan pitkäaikainen ystäväni.

Oloani ei yhtään helpota nämä pimenevät ja kylmät illat. Syksyhän sieltä tulee...kauniine vaatteineen ja raikkaine tuoksuineen. Olen ennen pitänytkin syksystä, mutta tätä syksyä odotan kauhulla. Viime vuoden syksyn olotila ja tunteet pyrkivät mieleeni, sydämeeni.

On myös tuskallista kuulla sydäntä murskaavia uutisia kohtalontovereilta, joiden lapsi tai nuori on hävinnyt taistelunsa. Se koskettaa AINA niin syvästi! Olenkin tässä miettinyt, että mistä nuo lääketieteen ihmiset oikein repivät noita prosenttilukuja syövän parantumisessa. Niin moni, on kohtalontoverini lapsi tai nuori on kuollut viimeisen 1,5 vuoden aikana syöpään.

Siitä tulikin mieleeni että nyt on kulunut päivälleen 2 vuotta siitä kun sain shokeeraavan uutisen Aleksin leukemiasta. 17.7.2009 menimme OYS:n syöpäosastolle ja lääkitykset aloitettiin heti. Jos kaikki olisi mennyt niinkuin suunniteltiin, Aleksin 1. luuydinsiirrosta olisi nyt 1,5 vuotta. Olisimme olleeet jo kotona pitkän aikaa ja cvk:n poisto olisi ajankohtaista, ellei olisi jo poistettukin. Me eläisimme nyt "normaalia" elämää 4- vuotiaan aurinkomme kanssa <3

Edit: 

teksti kirjoitettu 17.8, eli ei ole kulunut kahta vuotta Aleksin sairastumisesta, vaan 2 v 1kk. Taitaapi olla kuukaudet ja viikot itsellä ihan sekaisin.

pakkokäsittelyä

Kolme päivää vapaata. Pakko käsitellä asioita. Kaivaa syvemmälle tätä ahdistavaa tunnetta. Pakko päästää tunteet valloilleen. Pakko, pakko, pakko!

Tällaisen mission asetin itselleni vapaa päiville. Minun surutyöni on kuitenkin vielä NIIN totaalisen kesken, että sen käsittelyyn ja eteenpäin viemiseen pitää varata aikaa. Muuten, tiedän että tuo kaikki tuska, pahaolo ja loppumaton ikävä vain paisuvat sisälläni ja sitten olen taas totaalisessa kuopassa, josta ylös nouseminen kestää KAUAN.

Niinpä tänään olen hieman, varovaisesti raottanut tuota ovea sisälläni. Päästänyt osan tuskastani vapauteen, hengittämään...saamaan ilmaa. Olen lueskellut ja tutkiskellut laatikkoa, jossa on paljon kuvia Aleksista: odotusajasta - kuolemaan. Jos jaksan, niin tarkoitukseni olisi myös jatkaa tuota Aleksin leukemia blogia. Täytyy vielä tähän loppuun todeta, ettei se "vuoden läpikäyminen" kuoleman jälkeen ole helpottanut oloa pätkääkään. Yhtä vaikeasti on alkanut tämä toinenkin vuosi!

Sinä, joka olet,

lähetä enkeli siirtämään 

kivi sydämeltäni,

että toivo asettuisi

vartijaksi ovelleni

ja valo hälventäisi yön jäljet.

Anna minulle

edes aavistus aamusta,

enkelistä.

- Pia Perkiö -

Vuoden kierto kuljettu

Nyt olemme kulkeneet vuoden ympäri ilman pientä poikaamme. On koettu isän- ja äitienpäivä, syntymäpäivä, joulu ym. juhlapyhät, kuolinpäivä sekä Aleksin hautajaispäivä.

Puistattaa

 

Muistan hautajaispäivän 7.8.2010 erittäin hyvin. Erityisesti sen hetken kun arkku pantiin kiinni viimeisen kerran.

Vietin ajat ennen siunaustilaisuuden alkua Aleksin avoimen arkun äärellä kylmiössä. Höpöttelin, silittelin, pusuttelin ja itkin. Muistan kuinka pappi tuli sanomaan, että nyt olisi mentävä. Silloin minut valtasi paniikki! Nyt poikani vietäisiin minulta lopullisesti..en saisi enää ikinä nähdä häntä enkä koskea.

Toinen paniikinomainen tilanne oli, kun Aleksi laskettiin hautaan ja hautaa alettiin peittämään. Minun pieni rakkaani...yksin tuonne kylmään ja pimeään...

Hautajaiset olivat sanoinkuvaamattoman raskaat! Vaikkakaan en tiedä miten laulatin vieraita muistotilaisuudessa yhdellä Aleksin lempilauluista: autolla ajetaan varovasti. Hautajaisten jälkeisestä ajasta en sitten paljoa muistakaan.

Arjen ajatuksia

Olen nyt yrittänyt koota itseni...saada jonkinlaista arkirytmiä päälle. Olen yrittänyt palata työelämään tässä parin päivän aikana. Minulla on tarve yrittää saada taas elämä rullaamaan...samoilla arkirutiineilla. Myös töihin oli kova hinku palata, vaikkakaan en tiedä miten selviytyisin siitä. Eniten minua pelottaa tuleva syksy ja sen pimeys. Miten jaksan silloin?

Olen nyt ollut vanhustyössä neljä päivää. Työpäivät ovat raskaita fyysisesti, mutta minulle myös henkisesti. Olen huomannut kuinka työpäivien väsymys purkautuu totaalisena itkuna ja pahan olon tunteena iltaisin. Kaikki johtunee kuitenkin vain siitä että en ole saanut nukuttua tarpeeksi, jolloin olen erittäin itkuherkkä. Täytyy hieman keventää tahtia ja ottaa vähemmän työtunteja vastaan, jotta en romahda niinkuin edellisellä kerralla. Onneksi teen keikkatyötä, niin sekin on mahdollista.

Viime vuonna suurin piirtein tähän aikaan, Aleksi tuotiin Helsingistä meidän luoksemme. Tuntui niin pahalta, tyhjältä...kun Aleksi ei ollut luonamme, edes fyysisesti. Vaihdoimme Aleksille lempivaatteet päälle, pusuttelimme ja halasimme pientä poikaamme. Tuntui niin huojentavalta, hyvältä että saimme nähdä ja tuntea Aleksin omin käsin. 

If tomorrow never comes...

...did you know how much I loved you...

On niin ikävä...

tämä tuska lamaannuttaa...

Vie viimeisetkin voimat

ja jättää heitteille...

Paljon ei ole sanottavaa,

en kykene kirjoittamaan,

en puhumaan.

Haluan entisen elämäni takaisin,

päivät, jolloin olit ilonani!

Nyt jokainen aamu, päivä, ilta ja yö,

on vailla merkitystä.

Vailla päivänpaistettani!

Vuosipäivä

Muistan tuon heinäkuun 22. päivän kuin eilisen. 

Se oli päivä, jolloin maailmamme romahti. 

Se oli päivä, jolloin meiltä vietiin pois se kaikkein rakkain.

Oma poikamme.

Tuona aamuna soitimme teholle ja kysyimme Aleksin aamuarvoja. Arvoja jotka liittyivät keuhkojen kaasujenvaihtoon. Puhelun lopetettuamme tiesimme, että tämä olisi Aleksin viimeinen päivä. 

Sairaalassa kävimme keskustelun lääkäreiden kanssa. Aleksin keuhkokuvat olivat huonontuneet, eikä kortisonista ollut tullut vastetta. Mitään ei ollut tehtävissä. Jouduimme allekirjoittamaan poikamme kuoleman. Antamaan kirjallisen suostumuksen siihen, että Aleksi saataisiin kytkeä irti hengityskoneesta. Samalla allekirjoitimme myös luvan ruumiinavaukseen.

Aleksin verenpaineet olivat olleet koholla koko aamun ja lääkäri sanoi, että se voi olla merkki siitä että Aleksin toinen keuhko tai munuaiset olisivat lopettamassa toimintaansa. Tällöin kuolema saattaisi olla nopea ja "dramaattinen". Sitä emme halunneet pojallemme. Halusimme että Aleksi saisi lähteä rauhassa.

Sitten alkoivat valmistelut. Kaikki lääkkeet purettiin pois. Jäljelle jätettiin vain lääkkeet jotka mahdollistaisivat helpon ja tunteettoman poismenon. Ettei pienelle pojallemme tulisi tukehtumisen tunnetta.

Aleksin kuolinhetkenä paikalla olivat vanhempamme ja Timon veljet vaimoineen. Minun oli tarkoitus ottaa Aleksi syliin, kunhan hengityskone olisi ensin irrotettu. Aleksin hapetus romahti kuitenkin samantien 11%:n kun hengityskone kytkettiin irti, joten en raaskinut lähteä nostelemaan pientä poikaani. Lauloin Aleksille Tiitiäisen ja lähetin poikani viimeiselle matkalleen. Aleksi nukkui pois klo.12.33.

Otin poikani syliin ja rutistin. Minun pieni aarteeni <3

Nyt tuskat olivat poissa.

Vuosipäivä lähestyy...

Iho menee kananlihalle,

ahdistaa.

Huomenna 22.7.2011 tulee vuosi täyteen meidän pikkumiehen kuolemasta. Tämä päivä on ollut melko tuskainen. Aleksi on mielessä taukoamatta. Olen lukenut Aleksin ruumiinavauspöytäkirjaa...mitä siitä oikein etsin? Vai haluanko vain saada kaiken tuskan tulemaan ulos itkun kautta?

Muistan jotenkin viime vuoden tunnelmat tähän aikaan. Muistan kuinka anestesialääkäri istutti meidät huoneeseen ja sanoi että antavat Aleksille vielä jätti kortisoni kuurin. Se on viimeinen oljenkorsi Aleksin keuhkojen tilanteeseen. Jos se ei toimisi ja aamun keuhkokuvat eivät olisi parantuneet huomattavasti...olisi turha pitkittää jo käynnissä olevaa kuolinprosessia.

Muistan kuinka romahdin teholta lähtiessämme hissiin. En voinut uskoa kuulemaani. Ei tässä näin pitänyt käydä! Me olimme lähdössä kotiin viikko sitten. En voinut käsittää että olin menettämässä taistelijapoikani. Toivoin ihmettä...edes tämän kerran...en pystyisi menettämään rakkaintani. Pientä poikaani, joka oli taistellut niin urhoollisesti joka päivä. Kestänyt kivut, myrkyt ja yhden huoneen sisässä elämisen jo vuoden verran. Minun elämäni ei olisi mitään ilman ilopilleriämme. Pientä poikaani joka oli minulle kaikkeni.



Unia

Olen monesti miettinyt Aleksin kuoltua, miksi en nää unia pienestä taistelijastani? Joku viisaampi on joskus sanonut, että unia näkee vasta sitten kun on hyväksynyt kuoleman ja poismenon.

Olen nähnyt Aleksista kolme kertaa unta. Kaksi ensimmäistä unta olivat samanlaisia. Niissä Aleksi sairasti leukemiaa, tehtiin luuydinsiirto ja hautasin pienen poikani. Näissä unissa Aleksi kuitenkin "nousi kuolleista" ja saimme toisen mahdollisuuden elää normaalia elämää. Toissayönä näin myös samantapaisen unen. Muuta en unesta muista, kuin että siinäkin Aleksi sairasti leukemiaa ja tehtiin luuydinsiirto. Aleksi kuitenkin selvisi siirrosta hengissä ja parantui leukemiasta. Eli saimme taas toisen mahdollisuuden elää normaalia elämää. Selkeästi näissä unissa on pääasia se "toinen mahdollisuus". Toive poikani takaisin saamisesta.

En edellisessä kirjoituksessani muistanut mainita Aleksin syntymäpäivistä mitään, jotka siis olivat 3.7.2011. Olimme tuolloin äitini mökillä, joka varmasti oli ihan hyvä vaihtoehto. Mahdollisti sen että merkkipäivä ei ollut ihan niin tuskainen. Kävimme Aleksin haudalla viemässä kukkia, sytytimme kynttilän ja lauloin Aleksille hänen lempilaulunsa: Tiitiäinen

Tiitiäinen, metsäläinen,

pieni menninkäinen.

Tiitiäinen, metsäläinen,

pieni menninkäinen.

Posket tehty puolukasta,

tukka naavan tuppurasta.

Silmät on siniset tähdet.

Silmät on siniset tähdet.

Tiitiäinen, metsäläinen,

pieni menninkäinen.

Tiitiäinen, metsäläinen,

pieni menninkäinen.

Nukkuu kuusen kainalossa,

tuutuu tuulen kartanossa.

Sammuta siniset tähdet.

Sammuta siniset tähdet.

Taas se iski...

...yht'äkkiä...

kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Se suurin tuska kaikista,

ikävä,

suunnaton ja ahdistava ikävä.

Pyörryttää, oksettaa...

on hankala hengittää.

Kyllä nämä päivät ovat yhtä vuoristorataa. Koskaan ei tiedä milloin se taas iskee. Aaltoilua, päivästä toiseen. Rämpimistä eteenpäin...syvässä ja upottavassa maassa. Yrität suunnitella tulevaa, töihin paluuta, tulevaisuutta. Ja juuri kun luulet onnistuneesi, uppoat taas uudestaan. 

Kaivoin taas pienen miehen videot esiin ja pakotin itseni katsomaan niitä. Tuntui että on pakko katsoa...muistella, vaikka se tuntui suunnattomalta kynnykseltä. Siellä minun pieni, suloinen poikani leikki, hassutteli ja nauroi. Kiipesi äidin syliin ja pusutteli. Voi kuinka kaipaankaan tuota rakasta syliini. Kuinka kaipaan jokaikistä asiaa pienessä pojassani. 

Mutta se kaikki on riistetty minulta. Revitty sylistä. Viereltä. Minusta irti. Minun ainokaiseni.

Minun ikäväni...

kuuntelen ja katselen...

tunnustelen...

...elämää,

ja tätä hetkeä

yritän tuntea sen joka solullani

tunnen kasvoillani kesäsateen,

tunnen hiuksissani tuulen

näen edessäni vihreän luonnon

ja kuulen lintujen tervehdyksen

kuitenkaan,

todellisuudessa

en tunne mitään...

 ...en mitään muuta,

kuin raastavan ikävän

joka tukehduttaa sydämeni

minun ikäväni,

on niin kaikkivoipa,

että edes aisteillani

ei ole sananvaltaa

rakas pienokaiseni,,,

äidillä on niin suunnaton ikävä

sinua

Meidän perheen viime JUHANNUS

Tajusin vasta äsken, missä päivissä nyt mennään. Viime Juhannuksena Aleksille tehtiin toinen luuydinsiirto. Toiveet ja odotukset olivat korkealla...

Tämän vuoden Juhannus tulee todeksi ihan erilaisissa merkeissä kuin vuosi sitten. Niin paljon on tapahtunut vuoden aikana ja viimeinen vuosi on ollut niin tyhjää. Itkettää...

Seuraavassa ote Aleksin vanhasta blogista. Päivittelen Aleksin uutta blogia (aleksin leukemia.blogspot.com) kunhan jaksan.


Kesäkuun 24. 2010
 

Tänään on aurinkoinen ja lämmin päivä. Tämä päivä on tärkeä koko perheellemme: Aleksi saa tänään toisen luuydinsiirron. Kello on nyt 12 ja pikkumies on juuri saanut atosilin esilääkkeeksi siirtoa varten. Siirre kannetaan sisään näillä hetkillä. Tämä siirre on onneksi tuore eikä pakastettu, joten oksentelua ei luultavasti ole odotettavissa. Tästä alkaa taas monen viikon odottelu siirteen itämiseksi.

Pistän kädet ristiin ja rukoilen että tällä kertaa kaikki menee ongelmitta ja Aleksi saisi mahdollisuuden terveeseen elämään.

Aleksin luuydinsiirto meni hyvin. Tällä kerralla ei ollut oksentelua eikä verenpaineen nousua. Pikkumies nukkui koko ajan. Siirrettä oli yhteensä 109ml.

Illalla Aleksille nousi kuume ja korkea verenpaine. Verenpainelääkkeen saatuaan meinasi laskua tulla liikaakin. Ruoka ei oikein maistunut ja olo oli pikkumiehellä muutenkin jotenkin outo.
Itse olen edelleenkin täällä asunnollamme…yskä alkaa pikkuhiljaa hellittämään, mutta nuha on edelleen melkoinen.

IHANAA JUHANNUSTA KAIKILLE!

Iskä ja Aleksi Juhannuksena 2010

Tuskaisia päiviä!

En nyt oikein tiedä mistä aloittaa...sisin on täynnä niin paljon tuskaa...niin sanoinkuvaamattoman paljon. Se puristaa, ahdistaa, tukehduttaa...

Tämä viikko on ollut ihan helv******nen! Aamusta se alkaa ja uniin se loppuu. Johtuneeko tämä tuska ja masennus sitten siitä, että olen lopettanut masennuslääkkeet vai onko tämä vain taas sitä aaltoilevaa liikettä, mikä kuuluu suruprosessiin? Ja minä sattuisin olemaan tällä hetkellä taas siellä pohjalla...? Tiedä sitten mistä johtuu, mutta niin lamauttavaa tämä on että meinaa järki lähteä.

Aleksin kuolemasta tulee ensi kuussa 1 vuosi. Myös Aleksin 4-vuotis syntymäpäivät osuvat ensi kuulle. Päivisin mietin ja käyn läpi Aleksin elämää...lähinnä negatiivisia asioita. Sairautta, kipuja, tuskaa ja kaikkea mikä jäi Aleksilta kokematta. Ja kaikkea mitä pienen poikani piti käydä läpi turhaan...kun lopputulos oli kuitenkin tämä. Kyyneleeni virtaavat solkenaan joka hetki ja puristava ikävä rinnassa ei helpota.

Pyöräilin eilen kaupunkiin ja itkuni sumensi näkökenttäni. Kuulin lintujen laulua ja kirosin mielessäni: "en enää ikinä halua kuulla lintujen laulua". Aleksi totesi Helsingissä ensimmäisenä kun pääsi ulos 81 eristyspäivän jälkeen: "linnut laulaa".

Muutkin asiat rasittavat ja tuskastuttavat elämääni...annanpa tulla nyt kaikki kun olen kerran päässyt alkuun. Työkkärissä käytyäni, työvoimatoimisto virkailija suositteli minulle ammatillista kuntoutusta. Lääkärikään kun ei suosittele minua tällä hetkellä lasten kanssa tehtävään työhön. Yritin sitten varata aikaa lääkärille, jotta saisin B2-lausunnon. Seuraava vapaa aika on elokuun 15.päivä. Kyllä romahdutti...yksityiselle pitäisi siis mennä, jos on aikomus saada B2-lausuntoa ennen elokuuta. Mitä teen siihen asti...? Pääni ei kestä olla kotona enää hetkeäkään!!!

Kohta 4-vuotias enkelini

Vajaan kuukauden päästä

olisit täyttänyt neljä vuotta.

Voin vain kuvitella,

kuinka iloinen ja menevä pikkumies olisit.

Kuinka tiukat vaatimuksesi saisivat minut hymyilemään

ja viisautesi saisi minut hämmentymään.

Kuinka nukkuisit jo ylpeänä omassa sängyssä

ja auttaisit iskää rakennushommissa

ja toteaisit: "minä sain".

Sinun neljävuotis syntymäpäiviäsi

ei kuitenkaan koskaan tule.

Tämän vuoden heinäkuun 3. päivä,

vien kukkaseppeleen haudallesi,

sytytän kynttilän

ja laulan lempilaulusi.

Nostan katseeni ylös taivaaseen

ja rukoilen,

että sinulla on hyvä olla.

Minun pieni, kaljupäinen poikani.

Katsoin juuri televisiosta sarjan jossa seurataan vakavasti sairaita lapsia. Minua ravisteli se, kuinka paljon lapsille tapahtuu tapaturmia ja kuinka monta eri sairautta lapsilla on. Sitä ei tule ajateltua normaalissa elämässä...ei ennenkuin se osuu oman lapsen kohdalle.

Tuossa kyseisessä sarjassa oli myös leukemiaa sairastava poika, joka sai luuydinsiirteen omalta isoveljeltään. Heidän tarinansa meni hyvin ja poika parani leukemiastaan ja pääsi kotiin. Itkin yksin täällä sohvallamme...toisaalta onnesta heidän puolestaan ja toisaalta omasta katkeruudestani. Kuka päättää sen paraneeko lapsi vai ei? Miksi meidän Aleksimme ei parantunut?

Muistan sen päivä kun lääkäri sanoi että Aleksilla on leukemia..ensimmäinen ajatukseni oli että parannuskeinoa ei ole ja Aleksi kuolee. OYS:iin mennessämme lääkäri sanoi että n. 80% leukemiaan sairastuneista pystyään parantamaan...mietin mielessäni, että entä ne 20%...kuulummeko me niihin? Kun selvisi että Aleksi sairastaa aggressiivisinta leukemiaa koko pohjoismaissa kyseisen hoitokaavion aikana, tajusin että me kuulumme siihen 20%:n oita ei pystytä parantamaan "normaalien syöpähoitojen avulla". Kaiken alun kauheuksien jälkeen, kun varmistui että Aleksi joutuu luuydinsiirtoon...toivoin koko sydämestäni että meillä olisi vielä toivoa. Että me kuuluisimme tuohon 1/3 lapseen, joka selviää luuydinsiirrosta. Olimmehan käyneet jo kaiken pahan läpi. Eikö olisi reilua, että meillekkin paistaisi auringonvalo joskus...? Toisin kävi. Rukoukset, eivätkä toiveet auttaneet...me menetimme sen kaikkein rakkaimman...pienen iloisen ja urhean poikamme, joka ei koskaan luovuttanut ja jaksoi valaa meihin vanhempiin uskoa ja toivoa!

Aamu 8.6.2011

Aloitin aamuni muistelemalla...

Tuota pientä poikaani,

joka on jo saanut enkelin siivet.

Suunnaton tuska ja ikävä

pyrkii väkisin pintaan

ja saa kyyneleeni virtaamaan.

Olen yrittänyt vältellä näitä ajatuksia...muistoja.

Olen halunnut suojella itseäni edes hiukan,

antaa itselleni hengähdystauon.

Tämä on raskain matka,

jota olen ikinä joutunut taivaltamaan. 

Eikä minua lohduta mikään muu,

kuin tieto siitä

että enkelipoikani kivut ja käsimykset ovat nyt poissa.

En voi käsittää...

...miten ole pystynyt käymään tämän kaiken läpi?
Katselin tänään läpi Alekin sairastumisen aikaisia videoita. Erityisesti luuydinsiirto aikaiset videot olivat erittäin pahaa katseltavaa. En voi käsittää miten olen käynyt nuo ajat läpi selväpäisenä...

Kaikki tekee niin pahaa...raastaa sydäntä niin että on hankala hengittää!

Rakas pieni poikani...joka joutui käymään läpi nin paljon kipua ja kärsimystä! En voi sanoi kuvailla sitä kaikkea mitä Aleksi joutui käymäänläpi....minun pieni rakkaani...joutui kärsimään niin paljon...turhaan..

Tekee kipeää...

Taas on muuton myötä edessä Aleksin lelujen, tavaroiden ja vaatteiden läpikäyminen...pitäisi jaksaa järjestellä ja lajitella ne jotenkin. Hyvin vähän olemme raaskineet laittaa pois mitään...kirpputorille on lähinnä mennyt vaatteita ja leluja joista Aleksi ei niin välittänyt.

Olen koko aamun viikkaillut, silittänyt, tuoksutellut ja kosketellut Aleksin vaatteita...vauva-ajoilta kuolemaan. Niissä on niin paljon muistoja. Hyviä ja huonoja. Muistan kuinka sairaala-aikana Aleksi valitsi aina itse vaatteet mitä hän laittaa päälle :) Lemppareita olivat Salama MC Queen vaatteet, pörrösukat, fleece paidat ja yleensäkin kaikki värikkäät vaatteet. Vastaan on tullut myös paljon vaatteita, joita Aleksi sai 3-vuotis syntymäpäivälahjaksi, mutta mitä ei kertaakaan keretty käyttämään.

Hautaan laitoimme Aleksille Salama MC Queen alushousut, paidan ja housut sekä pörrösukat. Leluista lähtivät mukaan Tomi Traktori, Hauva ja Franklin.

On niin ikävä pienokaista!

Vuoden takaisissa mietteissä...

Aleksi ja äiti mannerheimintien asunnossamme 1.5.2010

Niin se aika kuluu...juoksee ohi huomaamatta. Kohta on jo vuosi kulunut Aleksin kuolemasta...minä taidan elää vieläkin siinä ajassa, että se olisi tapahtunut muutama kuukausi sitten. Lueskelin tuossa blogiani Aleksin luuydinsiirto ajoilta. Vuosi sitten tähän aikaan Aleksi odotti pääsyä pernan poistoon ja muutama päivä myöhemmin alkoivat vakavat keuhko-ongelmat. Tähän aikaan saimme kuitenkin käydä päivisin asunnollamme Aleksin kanssa ja pikkumies oli niin hyvässä kunnossa. Tulevaisuuden näkymät olivat kirkkaat.

Ensimmäinen äitienpäivä ilman pikkumiestäkin on nyt käyty läpi. Itku tuli aamulla heti sängystä noustessa. Sain Timolta ihanan kortin, jossa oli ihana runo:

Olet olemassa

rakas ihminen,

elämä on kaunis 

ja tiedät sen.

Ei tärkeintä 

mitä sanot, teet

vaan mitä olet

hymy, kyyneleet.

Olet olemassa,

sitä tarvitsen

kuin lintu ilmaa,

maata kukkanen.

Valoako?

On huhtikuun 15. päivä...aurinko on lämmittänyt meitä koko päivän. Olen tänään touhunnut pihalla. Se on saanut paljon muistoja nousemaan mieleeni...muistoja ajasta, joka oli minulle rakasta...muistot pienestä pojastani tällä pihamaalla.

Elämä on niin ennalta arvaamatonta...koskaan ei tiedä mitä odottaa. Olemme Timon kanssa muuttaneet erillemme, mutta nyt taas haaveilemme yhteisestä tulevaisuudesta. Tämä suru on kietonut ja puristanut minut niin syleilyynsä, etten ole jaksanut huolehtia itsestäni enkä läheisistäni. Olen ollut pohjattomassa kuilussa...tukehtumaisillani tähän ikävään...

Olimme viikko sitten lapsensa menettäneiden viikonlopputapaamisessa. Tuossa viikonlopussa kaikki perheet olivat taistelleet syövän kanssa ja menettäneet lapsensa jossain vaiheessa hoitoja, kuka mistäkin syystä. Nuo viikonloput ovat armottoman rankkoja mutta niin antoisia. Tällä hetkellä uskon että olemme Timon kanssa menossa hieman parempaan suuntaan...liekkö tämä kevään aurinko ja valo, joka on saanut mielen pirteämmäksi?

Kevättä...

Ne olivat taas täällä,

matkojen päästä palanneet muuttolinnut.

En kuitenkaan kuullut niiden ääntä.

Enkä jaksanut yhtyä niiden lauluun.

En tänä keväänä.

En edes halunnut ajatella,

että kesä teki tuloaan.

Sillä minulle se oli kaukaisuutta,

suurta sumua,

sanatonta surua,

yhtä syksyä kaikki.

Mutta sitten kuului jostain mustarastaan laulu...

- kuin itkevä huilu

joka hiljaa,

aivan hiljaa

soinnutti sydämen kätköistä

esiin tulvivia sanoja:

Ethän pelkää lapseni,

etkö muista mitä lupasin:

Vielä minä kuivaan sinun kyyneleesi,

eikä tuskaa ole enää oleva eikä itkua.

Minä muistin.

Ja itkin yhdessä mustarastaan kanssa.

-  tuntematon -

Kylmä viima...

Tänään on ollut todella kylmä viima ja pakkastakin lähemmäs kymmentä. Niin myös minun elämässäni...Tuulet riepottelevat ja kylmyys kietoutuu ympärille...missä se aurinko on?

Useat varmaan tietävätkin jo että erosimme Timon kanssa. Niin...totta se on. Uskon että nyt on parempi näin...tällä hetkellä. Se miten todellisuus iskee vasten kasvoja, tulee esiin vasta muutettua erillemme...konkreettisesti.

Aleksin haudalla emme ole käyneet pariin viikkoon. Tiistaina Aleksin kuolemasta tuli 8 kk:tta...kauheaa...käsittämätöntä...kuinka aika juoksee. Tällä hetkellä en pysty edes katsomaan Aleksin kuvia enkä hetkeksikään pysähtymään ajattelemaan pientä poikaamme...Tuska on liian suurta käsiteltäväksi.

Moni on kysynyt minulta miksi en muuta takaisin Helsinkiin...miksi jään ouluun kun minulla ei ole mitään täällä...On minulla...Aleksi...ja hauta. Poikani viimeinen lepopaikka...johon hänet laskin...ja heitin hiekkaa päälle. Muistot ovat minulla ja niitä kannan mukanani ikuisesti...tiedän. Mutten pysty vielä lähtemään.

Elämä...

Elämä...

jokaisella, joka lukee tätä blogiani...

on elämä.

Meidän pitäisi olla kiitollisia siitä,

että meillä on mahdollisuus elämään!

Kaikilla ei ole.

Saisimme olla kiitollisia siitä,

että saamme mahdollisuuden.

Jokainen meistä elää elämänsä omien mieltymyksiensä mukaan.

Jokainen meistä tekee omat valintansa,

jokainen jättää omat jalanjälkensä.

Myös minulla on elämä...

vaikka ei aina siltä tunnukaan.

Myös minun pienellä pojallani oli elämä, 

vaikkakin liian lyhyt sellainen.

Olen elänyt oman elämäni tähän asti,

liian itsekkäästi,

liian huolimattomasti,

välinpitämättömästi.

Me olemme täällä kuitenkin vain kerran...

olisin halunnut antaa enemmän...

itsestäni.

Hukassa...

Olen taas totaalisen hukassa elämäni ja suruni kanssa...kuka kertoisi minulle miten mennä eteenpäin? En löydä sanoja kuvaamaan olotilaani...tyhjä...olematon...Käydessäni alkuviikosta normaaleilla psyk.sh:n keskustelutapaamisilla, muistan sanoneeni että elämä alkaa hiukan hymyilemään...nyt on parempi olla. Sanoin myös etten uskalla luottaa tuohon tunteeseen, koska olen sieltä kerran tullut jo rytinällä alas. Mitäpä menin kehumaan...tässä sitä taas ollaan.

En todellakaan tiedä, miten tämä voisi tästä paremmaksi muuttua...kauanko tämä kaikki tulee olemaan tätä? Kuukausia, vuosia? Enkö voisi vain vaipua muutaman vuoden uneen, ja herätä sitten kun tämä olotila alkaa helpottamaan? Tämä kaikki kun vaikuttaa kaikkeen...ei se ole pelkästään tuskaisaa ikävää Aleksia kohtaan, vaan mielenkiinto kaikkeen normaaliin on myös hiipunut...ei mikään kiinnosta...ei mikään saa hymyilemään.

Vuosi sitten tähän aikaan pieni poikani oli todella kipeänä...miksi viattoman pienen ihmisen pitääkään käydä läpi sellaista tuskaa...? Silti pieni urhea poikani taisteli viimeiseen asti...hassutteli, hymyili...antoi meille voimaa uskoa parempaan.

Urhea poikamme 11.3.2010

Nyt pienellä pojallani ei ole enää kipuja, ei huolta huomisesta. Enää ei tarvitse taistella tai urhea.

Olet ikuisesti rakkain pieni poikamme!

Kuljen hiljaisella hautausmaalla...

Kuljen hiljaisella hautausmaalla, askeleet tuntuvat raskailta 
ja matka äärettömän pitkältä.

 Muutama kuukausi sitten saattelin Tähtisilmäni 
saattueessa viimeiselle leposijalleen.

Tuo hiljainen viikko tuli eläväksi kärsimyksen kautta 
ja se muutti niin monet suunnitelmat.
Pysäytti kaiken kiireen. Elämän ennalta-arvaamattomuus 
ja käsittämättömyys tuli vasten kasvoja. 

Pysäyttäen kiireisen vaeltajansa kuin seinään. 

Sanaton katkeruus on vaihtumassa hetki hetkeltä 
hyväksyväksi kaipuuksi ja tyhjyydeksi. 
Koettelemusten takaa siintää kirkkaus ja valo, 
jota kohti jatkan kulkuani, kanssa läheisten ja ystävien. 
Samalla sydämessäin tunnen hänen olevan läsnä. 

Pieni enkelini kulkee mukana aina. 
Hän on Taivaallisen Isän luona, siellä odottamassa 
meitä kaipaavia saapuvaksi. 
Kynttilät valaisevat pientä hautakumpua kauniisti 
kertoen omalta osaltaan sitä, 
että kaikesta huolimatta emme vaella pimeydessä 
vaan valkeudessa.

- Tuntematon -

Päivät kulkevat eteenpäin omalla painollaan. Minä yritän  keksiä eri tapoja, jotka helpottaisivat jokapäiväistä oloani...tekisivät siitä edes jotenkin siedettävämmän. Mitä minun tulisi tehdä, jotta saisin elämäni taas jaloilleen...muutto, uusi lapsi, naimisiinmeno, työ.........mikä?

Olen myös miettinyt, miten vanhemmat jotka ovat menettäneet lapsensa...miten heidn parisuhteensa voivat? Vaikuttaako lapsen menetys parisuhteeseen? Kaikki me olemme eri puusta veistettyjä...kaikki me koemme asiat erilailla...

Kevättäkö?

Nyt on parina päivänä ollut ihanan aurinkoista! Kyllä se vaan mieltäkin hiukan piristää kun on tuo aurinko näyttäytynyt. Jäälyhdyt ovat kohta sulaneet..sekä kotona että Aleksin haudalla. Kevätkö se sieltä on tuloillaan?

Kävin yksikseni Aleksin haudalla alkuviikosta. Aurinko paistoi silloinkin ja tulikin istuttua Aleksin haudalla varmaan puolitoista tuntia. Itkeskelin siinä samalla tuskaani pois...ikävää, raastavaa ikävää.

Muuten nämä sairaslomapäivät ovat kuluneet aikalailla kotona ollessa..siivotessa ja kutoessa. Viikonloppuna saimme yllätysvieraita Helsingistä ja se piristi edes hitusen mieltä. Tässä kai tämä aika matelee eteenpäin...ilman kummempaa määränpäätä...

Kauneimmilla lapsilla
on siivet valmiina
Heidän ei kuulukkaan
astella päällä maan.

Älä ole pahoillasi
vaikka enkelin syliisi saitkin
sen kauneudesta
ei muu maailma pääse nauttimaan.

Mutta sinä sait
sait etuoikeuden
enkeliä katsella
rakkaudella saatella.

Nämä olivat sanoja, jotka lohduttivat minua Aleksin kuoltua. Tällä hetkellä ne eivät lohduta lainkaan. Miten voisin koskaan oppia hyväksymään oman poikani kuolemaa? Sain onneksi nauttia hänen läheisyydestään kolme vuotta. Iloita ja seurata hänen varttumistaan. Mutta miksi Aleksin piti käydä läpi kaikki se paha? Se tuska, leukemia, sairaalaelämä? 

Kuka tai mikä päättää meidän kohtalostamme? Kenellä on oikeus riistää poikani minulta?

Ennen uskoin että kaikella tapahtuneella on tarkoituksensa. Isäni kuoltua jäin epäilemään tuota asiaa, mutta Aleksin kuoltua olen varma ettei se pidä paikkaansa.

Kiitoksen sana

Moni läheinen on kysynyt minulta mitä he voisivat tehdä helpottaakseen oloani tai mitenkään auttamaan tässä raskaassa tilanteessa. En ole oikein osannut sanoa mitään...tai olen saattanut sanoa että aika parantaa. Toivon todella niin! Kaikki läheiseni ja ystäväni ovat olleet suurena tukena tässä vaikeassa tilanteessa. Ja haluan sydämestäni kiittää teitä siitä! Tärkeintä mielestäni on että välitätte ja olette siinä, jos joskus tarvitsen apua. Elätte tätä asiaa kanssani, kuuntelette. Olen iloinen että minulla on maailman paras äiti ja veli, jotka tukevat, kuuntelevat ja joiden kanssa voi puhua ihan mistä tahansa. Olen iloinen että minulla on maailman parhaimmat ystävät, vaikka suurin osa heistä asuukin kaukana ja osaa heistä näen ihan liian harvoin. Minulla on myös paljon muita läheisiä ihmisiä, jotka jaksavat kannustaa ja lohduttaa. Minulla on myös maailman paras avopuoliso, ihminen joka antoi minulle maailman ihanimman pojan. En voi sanoin kiittää teitä kaikkia...ilman teitä en olisi selvinnyt tähänkään asti.

SYDÄMELLINEN KIITOS!

Kävimme eilen illalla Aleksin haudalla. Haudan hoitaminen tuntuu tärkeältä...ehkä se auttaa edes hitusen siihen tunteeseen kun emme enää voi hoitaa Aleksia. Itselläni ainakin on tarve joka kerralla tasoittaa ja järjestää uudestaan Aleksin hauta...laittaa se kauniiksi.

7 kuukautta...

7 kuukautta sitten...22.7.2010 klo. 12.33 elämäni romahti. Tuona päivänä elämäni menetti merkityksensä. Minulta vietiin kaikki...pieni urhea poikani veti viimeisen vaikean hengenvetonsa läheisten ihmisten ympäröimänä. Päästin poikani menemään, vapaaksi kärsimyksistään...Jouduimme antamaan luvan poikamme kuolemalle...luvan lääkäreille, että Aleksi saataisiin irrottaa hengityskoneesta. Tuo on hetki jota en toivo kenellekään koettavaksi. Lauloin pienelle ihmeelleni yhden hänen lempi lauluistaan ja otin poikani syliini viimeisen kerran.

Taistelijapoikamme 22.7.2010 klo. 10.12

Tänään olen sanaton, kauhuissani...Käyn läpi yhä uudestaan ja uudestaan Aleksin vaikeita aikoja, kärsimyksiä, kuolemaa...kaikki on niin kohtuutonta! En olisi toivonut elämältämme mitää muuta kuin sen että Aleksi olisi parantunut. Että olisin saanut pitää pikku aarteeni. En olisi vaatinut mitään muuta.

"Varjoon vanhan tammen hetkeks istahdan
Kiven pintaa miettien mä hyväilen
Nypin maasta rikkaruohon muutaman
Kukkii kummullasi muistot eilisen
Orvokit sen kesätaivaan siniset
Mutta niitä enää nähdä voi sä et

Niin kuin orvokit nää maahan juurtuneet
Kiinni sinussa mä kasvoin elämään
Olit voimani ja minkäs sille teet
Nyt mä juurrun tähän ikävään
Kaikki minussa kuin vaiti valittaa
Valos sammuttua eksyin hämärään
Ja kun sinua en nähdä enää saa
Niin mä juurrun tähän ikävään

Kastan kukkaset ja sulle puhelen
Ja on aivan niin kuin jotain vastaisit
Tätä kenellekään kertoa voi en
Ymmärtää sen vain nuo pienet orvokit
Lintu lohdutusta laulaa jossakin
Minä tahtoisin niin sinut takaisin

Niin kuin orvokit nää maahan juurtuneet
Kiinni sinussa mä kasvoin elämään
Olit voimani ja minkäs sille teet
Nyt mä juurrun tähän ikävään
Kaikki minussa kuin vaiti valittaa
Valos sammuttua eksyin hämärään
Ja kun sinua en nähdä enää saa
Niin mä juurrun tähän ikävään"

Johanna Kurkela: Juurrun tähän ikävään

Emme me tienneet...

Emme me tienneet mitä ikävä olisi.

Että se niin kirvelisi ja jäisi asumaan vuosiksi.

Että ottaisi hallintaansa koko talon

ja sijaisi vuoteen sydämeni huoneeseen

ja tekisi pysyvän muuttoilmoituksen.

- Hanna Ekola -

On kaunis, aurinkoinen sunnuntai päivä. Hanki kimmeltää ja ulkona on sopivasti pakkasta. Olen luonut lumet rivitalomme takapihalta...kasannut niistä ison kummun. Kummun, josta Aleksi olisi voinut isänsä kanssa rakentaa lumilinnan. Nyt taidan laittaa siihen jäälyhtyjä sievään riviin...

Olen tänään yrittäny siivota, neuloa kummipojalle villasukkia ja sytyttänyt Aleksille kaksi kynttilää. Olen yrittänyt viedä ajatukseni johonkin muualle...yrittänyt keskittyä johonkin muuhun. Tuo rakas, iloinen poikani vain katselee minua tuossa pöydällä olevasta kuvasta hymyillen.  En onnistu sivuuttamaan sitä, vaikka joskus haluaisin. 

Luulin, että olisimme pikkuhiljaa voiton puolella tässä kamppailussa. Tässä jokapäiväisessä kamppailussa, jossa mietin elämän tarkoitusta...kuinka väärässä olinkaan. Olo on tunteeton...millään ei ole mitään väliä. Tiedän että tästä voi selvitä...ajan kanssa...

Loppu viikko ja viikonloppu ovat olleet todella vaikeita. Päätin tänään että huomen aamulla menen lääkäriin pyytämään sairaslomaa. Töissä ollessani olen huomannut, kuinka voimakkaasti reagoin asioihin ja lasten vääriin tekoihin. Minulla on pinna niin tiukalla, että se varmasti tulee esiin esim. lapsille tiuskimisena. Koen että minun on nyt saatava hoitaa itseni kuntoon.

Vuosi sitten...

Vuosi sitten, helmikuun 19. päivä olimme Helsingin lastenklinikalla Aleksin luuydinsiirto reissulla. Aleksille oli siirretty uusi luuydin edellisenä päivänä .Tuo oli tapahtuma, jota olimme odottaneet kauan ja hartaasti. Tuo tapahtuma mahdollistaisi rakkaan poikamme paranemisen, antaisi uuden mahdollisuuden elämään. Vuosi sitten, Aleksi oli super reippaana ja naposteli spagettia ja jauhelihakastiketta sairaalan sängyllä. Vuosi sitten, sain tuntea pienen poikani sylissäni, nähdä iloiset kasvot ja kuulla naurun. Vuosi sitten, olin varma että selviäisimme. Olin täynnä luottamusta ja intoa. Pelkäsin, mutta uskoin silti parempaan.

Tänään, olen turtunut...murenemassa...rintaani viiltää ja olen yksin. Yksin, ilman pientä rakasta auringonpaistettani joka herättäisi minut aamuisin. Nauraisi ja hassuttelisi kanssani. Tanssisi sutsi satsaata fröbelin palikoiden tahdissa ja leikkisi autoilla. Ottaisi minua kädestä kiinni iltaisin ja tuhisisi vieressäni. Jos kaikki olisi mennyt hyvin, olisimme olleet yhdessä kotona jo puoli vuotta. Mutta kotimme on tyhjä...ahdistava, hiljainen...se ei tunnu kodilta. Täältä puuttuu kaikki! 

Minun ikäväni...

On...

raastavaa

puristavaa

sietämätöntä

repivää

ahdistavaa

Se...

lamaannuttaa

salpaa hengityksen

saa elämän tuntumaan merkityksettömältä

Toivon sen...

olevan vain pahaa unta

muuttavan muotoaan

opettavan minua

Jokaisen ihmisen ikävä on erilainen. Minun ikäväni on tämän muotoinen.