...sitähän tämä on...
tämä surutyö.
Aaltoilua.
Ajan myötä,
aallot muuttuvat kenties loivemmiksi.
Mutta tällä hetkellä...
...on täysi myrsy käynnissä...
Ikävä on taas suunnaton. Mitä minä
ajattelinkaan muutama päivä sitten? Tuntuu, että tämä tuska hellittää
otettansa? Ehei...olin täysin väärässä. Miten minä edes uskalsin
kuvitella niin? Haluaisin katsoa Aleksin videoita...mutta en pysty. Se
olisi liian tuskallista. Yritän nyt sitten vain jotenkin tyynnyttää
ikäväntunteeni...saada taas elämästä kiinni.
Kuolleiden
lasten muistopäivään loottyen on tullut paljon haastattelupyyntöjä.
Kiitos niistä! Asia on tärkeä! Mutta en minä haluaisi kertoa
meistä...meidän selviytymisestämme...surusta. Haluaisin kertoa pienestä
URHEASTA TAISTELIJAPOJASTAMME, joka koki niin paljon, mutta sai lopulta
niin vähän. Haluaisin kertoa Aleksin taistelusta...pienestä miehestä
joka loi positiivisuudellaa uskoa ja toivoa myös meihin vanhempiin.
Myrsky on viimein tyyntynyt,
taistelu hävitty.
On niin hiljaista -
ei ole mitään.
Sydän kämmenellä hiljaa huokaa,
laskenko sen sinun vierellesi,
siellä sen paikka on.
- Kirjasta: Sinua en unohda -
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti