Valoako?

On huhtikuun 15. päivä...aurinko on lämmittänyt meitä koko päivän. Olen tänään touhunnut pihalla. Se on saanut paljon muistoja nousemaan mieleeni...muistoja ajasta, joka oli minulle rakasta...muistot pienestä pojastani tällä pihamaalla.

Elämä on niin ennalta arvaamatonta...koskaan ei tiedä mitä odottaa. Olemme Timon kanssa muuttaneet erillemme, mutta nyt taas haaveilemme yhteisestä tulevaisuudesta. Tämä suru on kietonut ja puristanut minut niin syleilyynsä, etten ole jaksanut huolehtia itsestäni enkä läheisistäni. Olen ollut pohjattomassa kuilussa...tukehtumaisillani tähän ikävään...

Olimme viikko sitten lapsensa menettäneiden viikonlopputapaamisessa. Tuossa viikonlopussa kaikki perheet olivat taistelleet syövän kanssa ja menettäneet lapsensa jossain vaiheessa hoitoja, kuka mistäkin syystä. Nuo viikonloput ovat armottoman rankkoja mutta niin antoisia. Tällä hetkellä uskon että olemme Timon kanssa menossa hieman parempaan suuntaan...liekkö tämä kevään aurinko ja valo, joka on saanut mielen pirteämmäksi?

Kevättä...

Ne olivat taas täällä,

matkojen päästä palanneet muuttolinnut.

En kuitenkaan kuullut niiden ääntä.

Enkä jaksanut yhtyä niiden lauluun.

En tänä keväänä.

En edes halunnut ajatella,

että kesä teki tuloaan.

Sillä minulle se oli kaukaisuutta,

suurta sumua,

sanatonta surua,

yhtä syksyä kaikki.

Mutta sitten kuului jostain mustarastaan laulu...

- kuin itkevä huilu

joka hiljaa,

aivan hiljaa

soinnutti sydämen kätköistä

esiin tulvivia sanoja:

Ethän pelkää lapseni,

etkö muista mitä lupasin:

Vielä minä kuivaan sinun kyyneleesi,

eikä tuskaa ole enää oleva eikä itkua.

Minä muistin.

Ja itkin yhdessä mustarastaan kanssa.

-  tuntematon -