aamu

Ajelin aamulla yövuorosta kotiin. Radiosta soi "tuntematon potilas".

Tajuntaani iskevät sanat: 

"kuule mun toive, mä haluan pois, eikö aikani täällä jo ois"

Ikävä iskee yht'äkkiä ja voimalla. Se viiltää taas haavat uudestaan auki.

Palaan mielessäni aikaan, 

noihin kahteen viimeiseen viikkoon ennen Aleksin kuolemaa. 

Mitetin, analysoin.

Tiesikö, tunsiko, aavistiko Aleksi oman kuolemansa?

Muistan kuinka Aleksi makasi sängyssä ja pyysi minut viereensä. 

Olimme ihan kahdestaan. Lähekkäin.

Aleksi silitti poskeani ja sanoi:

"Äiti, oot ihana! Mä rakastan sua"

Aleksi ei ollut koskaan ennen käyttäytynyt näin. 

Ei osoittanut kiintymystään näin konkreettisesti. 

Samoihin aikoihin sanoin Aleksille iloisena, että kohta pääsemme kotiin. 

Arvot olivat jo hyvät ja odottelimme vain sitä että Aleksin keuhkojen

huonoon tilaan saataisiin selitys ja ne saataisiin kuntoon.

Aleksi sanoi ettei halua mennä kotiin. 

Hän haluaa olla sairaalassa.

Muistan myös ikuisesti päivän jolloin Aleksilla puhkesi ilmarinta. 

Tuo päivä oli sama, jolloin Aleksi joutui teholle hengityskoneeseen.

Tuo päivä oli niin tuskallinen.

Aleksilla oli äärettömän kovat kivut ja hapennälkä. 

Vanhempana et voinut tehdä muutakuin silittää, rauhoitella.

Ja aika mateli...

Aleksi joutui odottamaan kivuissaan ja hapennälässään 

leikkaussaliin menoa useita tunteja...

4...6...jotakin sitä luokkaa...

Muistan ikuisesti poikani silmät,

jotka katsoivat minuun kun lähtö leikkaussaliin viimein tuli.

Ne olivat täynnä ääretöntä tuskaa ja pelkoa.

Se oli viimeinen kerta,

kun näin nuo sinisilmät.

Liian lyhyt elämä

Päätin avata ensimmäisen surua käsittelevän kirjan Aleksin kuoleman jälkeen. Kirjastossa käteeni osui Teresa Laine-Puhakainen: Liian lyhyt elämä. Olen nyt kirjan puolivälissä menossa, mutta niin moni asia on kolahtanut tajuntaani tätä kirjaa lukiessa. Kyyneleet silmissä luen, kuinka joku on osannut kirjoittaa juuri niitä asioita, joita en ole itse osannut sanoa. Tässä muutamia lainauksia kirjasta, jotka ovat jollakin tavalla jääneet erityisesti mieleeni.

Miltä tuntuu, kun näkee lapsensa taistelevan elämästään? Tunteeseen ei voi varautua etukäteen. Sitä ei voi verrata mihinkään aiemmin koettuun. Aikaisemmin opitut käyttäytymismallit eivät toimi, ja mieli nostaa esiin yllättäviä reagointitapoja. Epätoivo hiipuu vierelle. Tuska lyö voimalla maahan. Miten tähän voisikaan olla valmistautunut?

Lapsen sitoo tähän maailmaan vain tekniikka ja lääketieteen pyrkimys elämän ylläpitämiseen sekä oma toiveemme olla joutumatta kohtaamaan kuolemaa. Varsinkaan juuri tätä kuolemaa, jossa normaali elämän poistumisjärjestys on käännetty päälaelleen. Lapsi tietää jo totuuden. Hänen silmissään on viisaus, jota en tule saavuttamaan koko elämäni aikana. Eikä lääketiede kaikkine Nobel- palkintoineen pysty lastani pelastamaan.

Seuraava lainaus sai karvat nousemaan pystyy. Kuinka kukaan voi sanoa näin? Tämänkö pitäisi lohduttaa surevaa vanhempaa?

Lähtiessään pappi kertoi jonkun viisaan sanoneen, ettei perhe ole täydellinen ennenkuin sillä oli edustajansa taivaassa. Meillä kuulemma oli nyt sellainen.

 Kyynelin luin myös seuraavan kohdan:

Meille ei anneta mahdollisuuksia, ei vaihtoehtoja. Kukaan ei tee kanssamme kauppoja. Ei kysy, mitä olemme valmiit uhraamaan lapsemme puolesta. Mikä on kohtuullinen hinta, jonkinlainen oikeudenmukainen vaihtokauppa oman lapsen hengestä?

Ja tässä vielä niin osuvasti kuvattu surua:

Suruni saapuu paloina. Yksi asia ja yksi askel kerrallaan. Se ei ole kerran päälle laskettava ja pian poisnostettava huntu. Se on tukahduttava suruvaippa, joka kietoo tiukasti sisäänsä. Se ei katoa, ei tänään, ei huomenna, ei koskaan. Ehkä minut on tuomittu tähän suruun ikuisesti niin, etten pysty enää koskaan tarrautumaan nykyisyyteen.

kohtalontovereita ja jossittelua

Taas tämä pahaolo yrittää vallata, ottaa syleilyynsä. Mutta ei, minä en halua siihen syliin juuri nyt. Minun on nyt jaksettava...työviikko edessä ja se alkoi vasta eilen. Tämä tuska ja ikävä on kulkenut jo yli vuoden käsi kädessä kanssani, ja valitettavasti se tulee varmasti olemaan pitkäaikainen ystäväni.

Oloani ei yhtään helpota nämä pimenevät ja kylmät illat. Syksyhän sieltä tulee...kauniine vaatteineen ja raikkaine tuoksuineen. Olen ennen pitänytkin syksystä, mutta tätä syksyä odotan kauhulla. Viime vuoden syksyn olotila ja tunteet pyrkivät mieleeni, sydämeeni.

On myös tuskallista kuulla sydäntä murskaavia uutisia kohtalontovereilta, joiden lapsi tai nuori on hävinnyt taistelunsa. Se koskettaa AINA niin syvästi! Olenkin tässä miettinyt, että mistä nuo lääketieteen ihmiset oikein repivät noita prosenttilukuja syövän parantumisessa. Niin moni, on kohtalontoverini lapsi tai nuori on kuollut viimeisen 1,5 vuoden aikana syöpään.

Siitä tulikin mieleeni että nyt on kulunut päivälleen 2 vuotta siitä kun sain shokeeraavan uutisen Aleksin leukemiasta. 17.7.2009 menimme OYS:n syöpäosastolle ja lääkitykset aloitettiin heti. Jos kaikki olisi mennyt niinkuin suunniteltiin, Aleksin 1. luuydinsiirrosta olisi nyt 1,5 vuotta. Olisimme olleeet jo kotona pitkän aikaa ja cvk:n poisto olisi ajankohtaista, ellei olisi jo poistettukin. Me eläisimme nyt "normaalia" elämää 4- vuotiaan aurinkomme kanssa <3

Edit: 

teksti kirjoitettu 17.8, eli ei ole kulunut kahta vuotta Aleksin sairastumisesta, vaan 2 v 1kk. Taitaapi olla kuukaudet ja viikot itsellä ihan sekaisin.

pakkokäsittelyä

Kolme päivää vapaata. Pakko käsitellä asioita. Kaivaa syvemmälle tätä ahdistavaa tunnetta. Pakko päästää tunteet valloilleen. Pakko, pakko, pakko!

Tällaisen mission asetin itselleni vapaa päiville. Minun surutyöni on kuitenkin vielä NIIN totaalisen kesken, että sen käsittelyyn ja eteenpäin viemiseen pitää varata aikaa. Muuten, tiedän että tuo kaikki tuska, pahaolo ja loppumaton ikävä vain paisuvat sisälläni ja sitten olen taas totaalisessa kuopassa, josta ylös nouseminen kestää KAUAN.

Niinpä tänään olen hieman, varovaisesti raottanut tuota ovea sisälläni. Päästänyt osan tuskastani vapauteen, hengittämään...saamaan ilmaa. Olen lueskellut ja tutkiskellut laatikkoa, jossa on paljon kuvia Aleksista: odotusajasta - kuolemaan. Jos jaksan, niin tarkoitukseni olisi myös jatkaa tuota Aleksin leukemia blogia. Täytyy vielä tähän loppuun todeta, ettei se "vuoden läpikäyminen" kuoleman jälkeen ole helpottanut oloa pätkääkään. Yhtä vaikeasti on alkanut tämä toinenkin vuosi!

Sinä, joka olet,

lähetä enkeli siirtämään 

kivi sydämeltäni,

että toivo asettuisi

vartijaksi ovelleni

ja valo hälventäisi yön jäljet.

Anna minulle

edes aavistus aamusta,

enkelistä.

- Pia Perkiö -

Vuoden kierto kuljettu

Nyt olemme kulkeneet vuoden ympäri ilman pientä poikaamme. On koettu isän- ja äitienpäivä, syntymäpäivä, joulu ym. juhlapyhät, kuolinpäivä sekä Aleksin hautajaispäivä.

Puistattaa

 

Muistan hautajaispäivän 7.8.2010 erittäin hyvin. Erityisesti sen hetken kun arkku pantiin kiinni viimeisen kerran.

Vietin ajat ennen siunaustilaisuuden alkua Aleksin avoimen arkun äärellä kylmiössä. Höpöttelin, silittelin, pusuttelin ja itkin. Muistan kuinka pappi tuli sanomaan, että nyt olisi mentävä. Silloin minut valtasi paniikki! Nyt poikani vietäisiin minulta lopullisesti..en saisi enää ikinä nähdä häntä enkä koskea.

Toinen paniikinomainen tilanne oli, kun Aleksi laskettiin hautaan ja hautaa alettiin peittämään. Minun pieni rakkaani...yksin tuonne kylmään ja pimeään...

Hautajaiset olivat sanoinkuvaamattoman raskaat! Vaikkakaan en tiedä miten laulatin vieraita muistotilaisuudessa yhdellä Aleksin lempilauluista: autolla ajetaan varovasti. Hautajaisten jälkeisestä ajasta en sitten paljoa muistakaan.

Arjen ajatuksia

Olen nyt yrittänyt koota itseni...saada jonkinlaista arkirytmiä päälle. Olen yrittänyt palata työelämään tässä parin päivän aikana. Minulla on tarve yrittää saada taas elämä rullaamaan...samoilla arkirutiineilla. Myös töihin oli kova hinku palata, vaikkakaan en tiedä miten selviytyisin siitä. Eniten minua pelottaa tuleva syksy ja sen pimeys. Miten jaksan silloin?

Olen nyt ollut vanhustyössä neljä päivää. Työpäivät ovat raskaita fyysisesti, mutta minulle myös henkisesti. Olen huomannut kuinka työpäivien väsymys purkautuu totaalisena itkuna ja pahan olon tunteena iltaisin. Kaikki johtunee kuitenkin vain siitä että en ole saanut nukuttua tarpeeksi, jolloin olen erittäin itkuherkkä. Täytyy hieman keventää tahtia ja ottaa vähemmän työtunteja vastaan, jotta en romahda niinkuin edellisellä kerralla. Onneksi teen keikkatyötä, niin sekin on mahdollista.

Viime vuonna suurin piirtein tähän aikaan, Aleksi tuotiin Helsingistä meidän luoksemme. Tuntui niin pahalta, tyhjältä...kun Aleksi ei ollut luonamme, edes fyysisesti. Vaihdoimme Aleksille lempivaatteet päälle, pusuttelimme ja halasimme pientä poikaamme. Tuntui niin huojentavalta, hyvältä että saimme nähdä ja tuntea Aleksin omin käsin.