Katsoin juuri televisiosta sarjan jossa seurataan vakavasti sairaita lapsia. Minua ravisteli se, kuinka paljon lapsille tapahtuu tapaturmia ja kuinka monta eri sairautta lapsilla on. Sitä ei tule ajateltua normaalissa elämässä...ei ennenkuin se osuu oman lapsen kohdalle.

Tuossa kyseisessä sarjassa oli myös leukemiaa sairastava poika, joka sai luuydinsiirteen omalta isoveljeltään. Heidän tarinansa meni hyvin ja poika parani leukemiastaan ja pääsi kotiin. Itkin yksin täällä sohvallamme...toisaalta onnesta heidän puolestaan ja toisaalta omasta katkeruudestani. Kuka päättää sen paraneeko lapsi vai ei? Miksi meidän Aleksimme ei parantunut?

Muistan sen päivä kun lääkäri sanoi että Aleksilla on leukemia..ensimmäinen ajatukseni oli että parannuskeinoa ei ole ja Aleksi kuolee. OYS:iin mennessämme lääkäri sanoi että n. 80% leukemiaan sairastuneista pystyään parantamaan...mietin mielessäni, että entä ne 20%...kuulummeko me niihin? Kun selvisi että Aleksi sairastaa aggressiivisinta leukemiaa koko pohjoismaissa kyseisen hoitokaavion aikana, tajusin että me kuulumme siihen 20%:n oita ei pystytä parantamaan "normaalien syöpähoitojen avulla". Kaiken alun kauheuksien jälkeen, kun varmistui että Aleksi joutuu luuydinsiirtoon...toivoin koko sydämestäni että meillä olisi vielä toivoa. Että me kuuluisimme tuohon 1/3 lapseen, joka selviää luuydinsiirrosta. Olimmehan käyneet jo kaiken pahan läpi. Eikö olisi reilua, että meillekkin paistaisi auringonvalo joskus...? Toisin kävi. Rukoukset, eivätkä toiveet auttaneet...me menetimme sen kaikkein rakkaimman...pienen iloisen ja urhean poikamme, joka ei koskaan luovuttanut ja jaksoi valaa meihin vanhempiin uskoa ja toivoa!