Pitkä aika on taas mennyt viime kirjoituksesta. Olen jollakin tavalla pitänyt Aleksia taka-alalla. Vältellyt. Tekee pahaa myöntää se.
Isänpäivä lähestyy ja kaikki ikävä kaatuu päälle. Teen isänpäiväkorttia, ostan isänpäivälahjan. Tyhjyyttä. Oma isäni on kuollut enkä myöskään voi juhlia lapseni kanssa isänpäivää. Timo on kuitenkin AINA Isä. Aleksille tärkeä Isä! Minun Isäni on AINA minun Isäni! Rakas Isäni!
Tämän hetkiseen pahaan olooni vaikuttaa myös varmasti syöpäsairaiden lasten hyväksi myytävät itsetehdyt kortit, joita askartelen tällä hetkellä. Se pysäyttää.
Olin kolme viikkoa taas töissä päiväkodissa. Vaikeata ja raskasta taivalta! Päiväunille mentäessä kaikki lapset näyttivät Aleksilta tutti suussaan ja silittäessäni pienoisia päitä ikävä Aleksia kohtaan oli raastava!!! Olen myös törmännyt ikäviin kommentteihin työnantajiltani ja myös läheisimmiltä ihmisiltäni. Kun kerron pahasta olostani ja työni raskaudestani lasten pasissa, moni toteaa, että Aleksin kuolemastahan on mennyt jo vuosi...
Helppohan se on sanoa. Niin helppoa. Vaan astuppa minun kenkiini. Tunne se tuska ja ikävä. Muista kaikki kipeätkin hetket sairauden aikana. Mieti, analysoi...tapahtumia, Aleksin kipuja, tekemiäni virheitä...
Hei Johanna!
VastaaPoistaKerran jo sinulle kirjoitin, kun halusin kertoa kuinka sanomattoman pahoillani olen puolestasi. En löytänyt silloin sanoja sinua lohduttaakseni, enkä taida löytää nytkään. Olen kuitenkin lukenut paljon kirjoituksiasi, ja ajattelin nyt sanoa sen verran, että älä rakas ihminen ainakaan syyttele itseäsi virheistä, joita koet tehneesi. Olit Aleksille paras mahdollinen äiti. Äiti, joka rakasti ja rakastaa vieläkin.
Ihmiset ovat ajattelemattomia ja välillä tunteettomia, sille ei vaan voi mitään. Oman lapsensa menettäneelle ei aikaa koskaan ole kulunut "jo" x-vuotta. Sitä menetystä ei varmasti ikinä unohda. Koeta kuitenkin muistaa, että suru muuttaa muotoaan, eikä ahdistavinkaan hetki ole pysyvä ja loputon.
Vielä sinä nouset. Sitten, kun itse olet siihen valmis ja aika on oikea. Tee vaan surutyösi rauhassa ja omalla tavallasi. Jonain päivänä huomaat, että on helpompi hengittää, ja tuska on hieman kauempana, hieman helpompana kestää.
Aralla mielellä sinulle kirjoitan; toivottavasti en ainakaan tuskaasi lisäisi. Haluan toivottaa sinulle Jumalan siunausta ja Hänen tukeaan matkallasi. Olkoot enkelit seuranasi.
Kiitos Tuula viesteistäsi! Eivät ne ainakaan tuskaani lisää. Kaikki kommentit ovat minulle tärkeitä ja arvokkaita!
VastaaPoista