Iho menee kananlihalle,
ahdistaa.
Huomenna 22.7.2011 tulee vuosi täyteen meidän pikkumiehen kuolemasta. Tämä päivä on ollut melko tuskainen. Aleksi on mielessä taukoamatta. Olen lukenut Aleksin ruumiinavauspöytäkirjaa...mitä siitä oikein etsin? Vai haluanko vain saada kaiken tuskan tulemaan ulos itkun kautta?
Muistan jotenkin viime vuoden tunnelmat tähän aikaan. Muistan kuinka anestesialääkäri istutti meidät huoneeseen ja sanoi että antavat Aleksille vielä jätti kortisoni kuurin. Se on viimeinen oljenkorsi Aleksin keuhkojen tilanteeseen. Jos se ei toimisi ja aamun keuhkokuvat eivät olisi parantuneet huomattavasti...olisi turha pitkittää jo käynnissä olevaa kuolinprosessia.
Muistan kuinka romahdin teholta lähtiessämme hissiin. En voinut uskoa kuulemaani. Ei tässä näin pitänyt käydä! Me olimme lähdössä kotiin viikko sitten. En voinut käsittää että olin menettämässä taistelijapoikani. Toivoin ihmettä...edes tämän kerran...en pystyisi menettämään rakkaintani. Pientä poikaani, joka oli taistellut niin urhoollisesti joka päivä. Kestänyt kivut, myrkyt ja yhden huoneen sisässä elämisen jo vuoden verran. Minun elämäni ei olisi mitään ilman ilopilleriämme. Pientä poikaani joka oli minulle kaikkeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti