Aika kuluu...

Kuulen sisältäni nyyhkytyksiä,
vaikka en osaa itkeä,
silmiä kirvelee,
vaikka kyyneleet eivät valu,
sydän on kipeänä kaipauksesta,
vaikka en osaa surra.
Järki ei riitä käsittämään,
mutta haluan uskoa, että Rakkaus riittää.

- Marleena Ansio -

Nämä sanat kuvaavat niin osuvasti olotilaa, joka on vallinnut päiviäni jo pidemmän aikaa. Mikä sen sitten tekee...? Kiire? Liiallinen ahdistus? Miksi en käsittele suruani? Ikävääni? Sisäistä tuskaani ja ahdistustani? Vai enkö vain jaksa ottaa vastaan, nyt tähän väliin, tuota rikkirepivää tunnetta joka salpaa hengityksen useaksi päiväksi?

Töihin paluun myötä päivät ovat kuluneet niin joutuin. En vieläkään käsitä että Aleksin kuolemasta tulee parin kuukauden päästä kaksi vuotta. Mihin se aika on kulunut? Tuntuu kuin en olisi elänyt ollenkaan..tehnyt mitään..

Aika kuitenkin kulkee eteenpäin koko ajan, huolimatta siitä mitä ympärillä tapahtuu. Ja tuo maaginen aika, pikkuhiljaa, pala palalta kokoaa minua taas kasaan ja tekee surustani armollisemman.