Niin..aloitetaan bloggaus tällaisella todellisella kuvalla..ikävä omaa lasta!
Mitäs minulle sitten kuuluu..ahdistukseni vaivaa edelleen ja tällä hetkellä odotan Kevan vastausta työkyvyttömyyseläkkeeseen. Niin..pahaltahan se kuulostaa..olen 31v ja työkyvyttömyyseläkkeellä, vaan tiedän että ihmiset jotka ovat samassa tilanteessa..ymmärtävät.
Haluaisinko olla näin avuton...? En todellakaan! Koen itseni heikoksi ja huonoksi ihmiseksi koska olen näin heikko. Kyllä..olen menettänyt lapseni, mutta oikeuttaako se minut näin pitkään sairaslomaan ja työkyvyttömyyteen??? Ei..haluaisin oolla normaali ihminen, käydä töisssä, olla vapaa peloista ja ahdistuksesta..
Aleksi, pieni enkelini,,äiti rakastaa sinua!!!
Ensinnäkin: et missään nimessä ole huono!! Olet lapsesi sairastumista ja kuolemaa sureva äiti, jolla on täysi syy ja lupa olla rikki ja heikko ja siksi työelämä on tällä hetkellä Sinulle liian kuormittavaa.
VastaaPoistaPelkästään oman lapsen kuolema on ihmisen elämän suurin trauma. Olet sen lisäksi joutunut kokemaan pitkäaikaista stressiä lapsen sairastamisesta! Toivottavasti saat purkaa tuntojasi osaavalle ammatti-ihmiselle, sillä traumaattisista kokemuksistasi Sinun ei tarvitse selvitä - etkä ehkä pystykään selviämään - yksin!
Oman pikkuiseni sairastamisesta ja kuolemasta on aikaa 1,5 vuotta ja yhä tapaan loistavaa psykologiani viikottain! En todellakaan olisi tässä kunnossa ilman häntä!
Toivon Sinulle edes pienen pieniä ilon pilkahduksia -niitä on, kun vain osaat niitä katsoa. Itseäni lohduttaa tähän vuodenaikaan ajatus jälleennäkemisestä ja siitä, miten täysin kuolleen näköinen luonto herää eloon. Se on Jumalan lupaus ikuisesta elämästä, jonka saavutamme tämän maallisen elämän päätyttyä ja josta meidän molempien pienet pojat ovat jo päässeet osallisiksi.
Voimia Sinulle, henkäys kerrallaan, se riittää tällä hetkellä! Jos jaksat jotain muutakin, se on todella hieno saavutus, ole siitä ylpeä! Ole armollinen itsellesi ja anna surulle aikaa.
Halauksin, Liinu