Vuosi sitten...

Vuosi sitten, helmikuun 19. päivä olimme Helsingin lastenklinikalla Aleksin luuydinsiirto reissulla. Aleksille oli siirretty uusi luuydin edellisenä päivänä .Tuo oli tapahtuma, jota olimme odottaneet kauan ja hartaasti. Tuo tapahtuma mahdollistaisi rakkaan poikamme paranemisen, antaisi uuden mahdollisuuden elämään. Vuosi sitten, Aleksi oli super reippaana ja naposteli spagettia ja jauhelihakastiketta sairaalan sängyllä. Vuosi sitten, sain tuntea pienen poikani sylissäni, nähdä iloiset kasvot ja kuulla naurun. Vuosi sitten, olin varma että selviäisimme. Olin täynnä luottamusta ja intoa. Pelkäsin, mutta uskoin silti parempaan.

Tänään, olen turtunut...murenemassa...rintaani viiltää ja olen yksin. Yksin, ilman pientä rakasta auringonpaistettani joka herättäisi minut aamuisin. Nauraisi ja hassuttelisi kanssani. Tanssisi sutsi satsaata fröbelin palikoiden tahdissa ja leikkisi autoilla. Ottaisi minua kädestä kiinni iltaisin ja tuhisisi vieressäni. Jos kaikki olisi mennyt hyvin, olisimme olleet yhdessä kotona jo puoli vuotta. Mutta kotimme on tyhjä...ahdistava, hiljainen...se ei tunnu kodilta. Täältä puuttuu kaikki!