torstai 10. maaliskuuta 2011

Hukassa...

Olen taas totaalisen hukassa elämäni ja suruni kanssa...kuka kertoisi minulle miten mennä eteenpäin? En löydä sanoja kuvaamaan olotilaani...tyhjä...olematon...Käydessäni alkuviikosta normaaleilla psyk.sh:n keskustelutapaamisilla, muistan sanoneeni että elämä alkaa hiukan hymyilemään...nyt on parempi olla. Sanoin myös etten uskalla luottaa tuohon tunteeseen, koska olen sieltä kerran tullut jo rytinällä alas. Mitäpä menin kehumaan...tässä sitä taas ollaan.

En todellakaan tiedä, miten tämä voisi tästä paremmaksi muuttua...kauanko tämä kaikki tulee olemaan tätä? Kuukausia, vuosia? Enkö voisi vain vaipua muutaman vuoden uneen, ja herätä sitten kun tämä olotila alkaa helpottamaan? Tämä kaikki kun vaikuttaa kaikkeen...ei se ole pelkästään tuskaisaa ikävää Aleksia kohtaan, vaan mielenkiinto kaikkeen normaaliin on myös hiipunut...ei mikään kiinnosta...ei mikään saa hymyilemään.

Vuosi sitten tähän aikaan pieni poikani oli todella kipeänä...miksi viattoman pienen ihmisen pitääkään käydä läpi sellaista tuskaa...? Silti pieni urhea poikani taisteli viimeiseen asti...hassutteli, hymyili...antoi meille voimaa uskoa parempaan.

Urhea poikamme 11.3.2010
Nyt pienellä pojallani ei ole enää kipuja, ei huolta huomisesta. Enää ei tarvitse taistella tai urhea.
Olet ikuisesti rakkain pieni poikamme!

1 kommentti:

  1. Johanna rakas, nyt vasta pääsin taas pitkästä aikaa lukemaan blogiasi, olen ollut migreenissä.
    Tuntuu vaan niin pahalta sun ja teidän puolesta, en tiedä miten voisin auttaa ja olla lähellä tukemassa.
    Kun luen näitä tekstejä, alan heti vain itkemään ja tulee niin surku teidän puolesta.
    halauksia miljoonasti!!

    VastaaPoista