...yht'äkkiä...
kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Se suurin tuska kaikista,
ikävä,
suunnaton ja ahdistava ikävä.
Pyörryttää, oksettaa...
on hankala hengittää.
Kyllä nämä päivät ovat yhtä vuoristorataa. Koskaan ei tiedä milloin se taas iskee. Aaltoilua, päivästä toiseen. Rämpimistä eteenpäin...syvässä ja upottavassa maassa. Yrität suunnitella tulevaa, töihin paluuta, tulevaisuutta. Ja juuri kun luulet onnistuneesi, uppoat taas uudestaan.
Kaivoin taas pienen miehen videot esiin ja pakotin itseni katsomaan niitä. Tuntui että on pakko katsoa...muistella, vaikka se tuntui suunnattomalta kynnykseltä. Siellä minun pieni, suloinen poikani leikki, hassutteli ja nauroi. Kiipesi äidin syliin ja pusutteli. Voi kuinka kaipaankaan tuota rakasta syliini. Kuinka kaipaan jokaikistä asiaa pienessä pojassani.
Mutta se kaikki on riistetty minulta. Revitty sylistä. Viereltä. Minusta irti. Minun ainokaiseni.
Tuo ikävä se pahin onkin. Just Junikan blogissa sitä vähän kirjoittaen ajattelin. Trauman voi jättää taakseen ja mennä eteenpäin, mutta Isoa Ikävää, sitä riittää pitkään tai tod.näk. loppuelämämme.
VastaaPoistaVoimia näihin hetkiisi, päiviisi. Lähetän täältä kannattelevia valon ja rakkauden ajatuksia sinulle.