Liian lyhyt elämä

Päätin avata ensimmäisen surua käsittelevän kirjan Aleksin kuoleman jälkeen. Kirjastossa käteeni osui Teresa Laine-Puhakainen: Liian lyhyt elämä. Olen nyt kirjan puolivälissä menossa, mutta niin moni asia on kolahtanut tajuntaani tätä kirjaa lukiessa. Kyyneleet silmissä luen, kuinka joku on osannut kirjoittaa juuri niitä asioita, joita en ole itse osannut sanoa. Tässä muutamia lainauksia kirjasta, jotka ovat jollakin tavalla jääneet erityisesti mieleeni.

Miltä tuntuu, kun näkee lapsensa taistelevan elämästään? Tunteeseen ei voi varautua etukäteen. Sitä ei voi verrata mihinkään aiemmin koettuun. Aikaisemmin opitut käyttäytymismallit eivät toimi, ja mieli nostaa esiin yllättäviä reagointitapoja. Epätoivo hiipuu vierelle. Tuska lyö voimalla maahan. Miten tähän voisikaan olla valmistautunut?

Lapsen sitoo tähän maailmaan vain tekniikka ja lääketieteen pyrkimys elämän ylläpitämiseen sekä oma toiveemme olla joutumatta kohtaamaan kuolemaa. Varsinkaan juuri tätä kuolemaa, jossa normaali elämän poistumisjärjestys on käännetty päälaelleen. Lapsi tietää jo totuuden. Hänen silmissään on viisaus, jota en tule saavuttamaan koko elämäni aikana. Eikä lääketiede kaikkine Nobel- palkintoineen pysty lastani pelastamaan.

Seuraava lainaus sai karvat nousemaan pystyy. Kuinka kukaan voi sanoa näin? Tämänkö pitäisi lohduttaa surevaa vanhempaa?

Lähtiessään pappi kertoi jonkun viisaan sanoneen, ettei perhe ole täydellinen ennenkuin sillä oli edustajansa taivaassa. Meillä kuulemma oli nyt sellainen.

 Kyynelin luin myös seuraavan kohdan:

Meille ei anneta mahdollisuuksia, ei vaihtoehtoja. Kukaan ei tee kanssamme kauppoja. Ei kysy, mitä olemme valmiit uhraamaan lapsemme puolesta. Mikä on kohtuullinen hinta, jonkinlainen oikeudenmukainen vaihtokauppa oman lapsen hengestä?

Ja tässä vielä niin osuvasti kuvattu surua:

Suruni saapuu paloina. Yksi asia ja yksi askel kerrallaan. Se ei ole kerran päälle laskettava ja pian poisnostettava huntu. Se on tukahduttava suruvaippa, joka kietoo tiukasti sisäänsä. Se ei katoa, ei tänään, ei huomenna, ei koskaan. Ehkä minut on tuomittu tähän suruun ikuisesti niin, etten pysty enää koskaan tarrautumaan nykyisyyteen.