Oloani ei yhtään helpota nämä pimenevät ja kylmät illat. Syksyhän sieltä tulee...kauniine vaatteineen ja raikkaine tuoksuineen. Olen ennen pitänytkin syksystä, mutta tätä syksyä odotan kauhulla. Viime vuoden syksyn olotila ja tunteet pyrkivät mieleeni, sydämeeni.
On myös tuskallista kuulla sydäntä murskaavia uutisia kohtalontovereilta, joiden lapsi tai nuori on hävinnyt taistelunsa. Se koskettaa AINA niin syvästi! Olenkin tässä miettinyt, että mistä nuo lääketieteen ihmiset oikein repivät noita prosenttilukuja syövän parantumisessa. Niin moni, on kohtalontoverini lapsi tai nuori on kuollut viimeisen 1,5 vuoden aikana syöpään.
Siitä tulikin mieleeni että nyt on kulunut päivälleen 2 vuotta siitä kun sain shokeeraavan uutisen Aleksin leukemiasta. 17.7.2009 menimme OYS:n syöpäosastolle ja lääkitykset aloitettiin heti. Jos kaikki olisi mennyt niinkuin suunniteltiin, Aleksin 1. luuydinsiirrosta olisi nyt 1,5 vuotta. Olisimme olleeet jo kotona pitkän aikaa ja cvk:n poisto olisi ajankohtaista, ellei olisi jo poistettukin. Me eläisimme nyt "normaalia" elämää 4- vuotiaan aurinkomme kanssa <3
Edit:
teksti kirjoitettu 17.8, eli ei ole kulunut kahta vuotta Aleksin sairastumisesta, vaan 2 v 1kk. Taitaapi olla kuukaudet ja viikot itsellä ihan sekaisin.
Tutun oloisia mietteitä.
VastaaPoistaMuistan, kun toinen vuosi jälkeen kuoleman alkoi, miettineeni, miten niin muka ensimmäisen vuoden jälkeen helpottaa! Toinen vuosi oli paitsi toinen vuosi kuoleman jälkeen, se oli myös vuosi ensimmäisen vuoden jälkeen, jolloin joutui kohtaamaan kaksi kipeää asiaa (siis myös ne ensimmäisen kuoleman jälkeisen vuoden aikana koetut murheet ja kipukohdat). Tämä kolmas alkanut vuosi tuntuu hieman helpommalta siinä mielessä.
Minäkään, tai kukaan syöpälasten kanssa tekemisissä oleva, ei oikein usko enää noihin prosenttilukuihin. Tai sitten kaikilla asian kanssa tekemisiin joutuvilla on jotenkin huono tsägä (joko oman kokemuksen tai tuttujen kokemuksien suhteen).
Voimia